Ärri

Tykkäätkö musta...

2010-11-11T00:28:00.002+02:00

Haluan oppia sanomaan Ei! Haluaisin oppia ilmaisemaan mitä oikeasti haluan ja kuka olen.

Olen huomannut olevani muka-vahva ja muka-itsevarma, paskat en minä mitään sellaista ole. Oikeasti minähän haluan vaan miellyttää ihmisiä, olla se pirun kilttityttö, joka toivoo, että ympärillä ihmiset pitäisivät minusta. Olen tajunnut käyttäväni aivan suunnattomasti aikaa siihen, että mietin mitä kukakin minusta ajattelee, "pitääköhän se minusta Oikeasti, sanoinko typerästi, onkohan se Aina vihannut minua".

Tähän on pakko tulla muutos, sillä huomasin miettiväni, että rakastaakohan ja pitääköhän lapsenikaan minusta Ihan Oikeasti!

Mitä sitä kirjoittaisi...

2010-03-10T23:49:00.003+02:00

kun mieli on tyhjä, olo veltto, aivot täysin jumissa ja ei vaan jaksaisi mitään. Ei jaksa ajatella, ei tehdä, ei ei ja ei.

Vihaan tätä olotilaa, kun pitäisi. Pitäisi oikeasti saada töitä tehtyä ennen aamuseitsemää, laittaa taas kerran ne monesti pestyt pyykit kuivumaan, etsiä lapselle jotain puhdasta huomista koulupäivää varten, peseytyä... Ja tuskallisinta, että myös huomenna pitäisi ihan vaan noiden kaikkien muiden pakottavien asioiden lisäksi liikkua. Liikkua syömään, vessaan, ruokkimaan lapset...

Paskaa tällainen harmaus! Tämä harmaus ja saamattomuus vaan ruokkii sitä, että kaikki asiat on tekemättä tai viimetingassa. Ja silloin käyttää senkin vähäisen ajan kaikkeen turhaan esim. tänne vuodattamiseen.

Yritän tunnustella omaa oloa, onko tämä taas sitä samaa minusta-ei-ole-mihinkään-vaihetta vai onko tämä jopa ihan uutta... ehkäpä ei. Tätähän tämä elämä on aina ollut. Vaihe johon kuuluu rankkaa väsymystä, saamattomuutta... ja jotain vaan sumuista. Ja taas jotain uuden etsimistä (työkkärinkin sivut on taas koluttu). Rakkaani pelkää aina näinä aikoina, että kohta se saa taas päähänsä jonkin uuden ja mahtavan idean, pahimpana vaihtoehtona uuteen koulutukseen hakeutumisen. Tiedän, tiedän, minun pitää vaan nyt muistaa, että tämä on ohimenevää ja kun tästä selviää, näkee taas selkeämmin ja katuu niitä hetkenmielijohteen ratkaisuja. Tiedetään, tiedetään, mutta mitä helvettiä sitä keksisi??

Ähä täällä Ärri!!

2009-10-21T12:05:00.003+03:00

Voittekos uskoa, että tämä Ärri yrittää taas kerran kursia elämäänsä jonkinlaiseen muottiin, joten myös sitä kautta eksyin omaan blogiini.

Minulla alkoi itseni niskasta ottamisen aika, joten voi olla, että tekstiä syntyy myös tänne suuntaan. No joo, hienoja sanoja ja suunnitelmia... katsotaan kuinka kauan tätä vaihetta taas kestää.

No mutta asiaan (kun noita töitä pitäisi myös tehdä), olen nyt sitten kahden ihanan pojan äiti. Pieni ihminen sisälläni syntyi tähän hurjaan maailmaan pakkasten aikaan. Elämää ja touhua siis täällä riittää. Mutta myös sitä väsyttävää harmautta, kun tuntuu, että ei vaan jaksa. Ei jaksa edes liikkua. Mieli ja ruumis niin väsyneenä nauttii kaikesta kauniista. Aika ristiriitaista, mutta elämää.

Virallinen äitiyslomani loppuu ensi kuun alussa, mutta koko tämä aika on mennyt niin hankalaan töiden ja lasten yhteensovittamiseen. Ja tuloksenahan on tietysti väsynyt ja töissä niiiiin älyttömästi jälkeenjäänyt äiti. Haaveena nyt sitten on, että saisin edes päättää tämän "lomani" aikataulunmukaisesti työt nätistä pöydällä odottaen. Noh, adhd kun olen tarvitsen siihen hurjaa tsemppausta ja mieheni myötämielistä ja patistavaa asennetta. Olen tässä asiassa jo sen verran pitkällä, että olen "heikkouteni" ja kohtalaisen huonon oloni kertonut viime viikolla miehelle ja eilen ystävälle. Eli kaikki asiat pitää vain mennä niin, että ensin rankasti pohjalle, jotta voi alkaa sen niin perinteisen nousemisen. Miksi on pakko aina käydä alhaalla, jotta voi nousta?

Tänään vituttaa...

2008-11-18T20:15:00.002+02:00

Huoli rakkaasta lähimmäisestä.
Aliarvostus.
Närästys.
Paska ohjaaja.
Hankaluus pidättää itkua.
Huominen leikkaus.
Pidätysvaikeus aivastaessa.
Yleinen huoli ja pelko kaikesta.

aaaaaaa

2008-10-16T21:21:00.002+03:00

Makasin sohvalla supistuksen levitessä kehoon ja laulelin aaaa:ta ja oooo:ta. Pikku J tuli olohuoneeseen ja kysyi: Siunaaks äiti?
Sopi hyvin päivään, jolloin kerroin isovanhemmilleni, että en kuulu kirkkoon. Isoisäni loukkaantui tiedosta.
Minä harras uskovainen siinä sitten siunasin.

Keskiviikon itku ja torstain särky

2008-10-16T12:13:00.003+03:00

Keskiviikko:
Aktiivista sosiaalista kanssakäymistä, ruokaa, töitä, taukoa ja rakkaan kanssaodottajan kanssa puhelinkeskustelua, töitä, työasioista keskustelua, J:n kanssa keskustelua työväsymisestä ja hänen kommentti eräästä työhommasta tyyliin "keksi sinä jotain, olet noissa asioissa parempi kuin minä", vetäytyminen nojatuoliin ja ahdistuksen väkisin hallintaa... siitä se sitten kuitenkin lähti.

Yritin nojatuolissa lukea lehteä ja saada ajatuksiani hallintaan. Tunnistaa tuskan tulo ja yrittää selvitä siitä omin voimin. Kerroin J:lle, että nyt alkaa vituttaa. Vituttaa niin, että en tiedä mistä johtuu. J lähti lapsen kanssa alakertaan iltapesuille. Jäin istumaan tuoliin ja yritin edelleen saada hallintaa omaan kehooni. Tunnistin kuitenkin, että narut irtoilivat käsistäni ja olin menettämässä kaiken voiman. Aloin mielessäni käydä läpi mikä ahdistaa. Ensin koin ahdistusta kaikesta "pienestä": pyykit on edelleen koneessa, pankki yrittää ottaa samaa talolainaa kahteen kertaan saman yön aikana (asia pitäisi hoitaa seuraavana päivänä), alv, muutaman tekstiviestin lähetys... tajusin vihdoin se oikean syyn...

Pojat palasivat alakerrasta iltapalalle. Huusin keittiöön, että nyt minä tiedän mikä vituttaa. J tuli kuuntelemaan. Kerroin, että en minä selviä. En jaksa ottaa nyt enää mitään uutta ja ahdistavaa, on rankka kuulla, että hän on väsynyt ja muutosta täytyy löytyä. On rankka suunnitella uutta työtehtävää, kun ei vaan jaksa. J nosti minut tuolista ja veti lähelleen. Silloin tuli itku, nyyhkytin J:n olkaa vasten, että en minä jaksa. Seuraavana päivänä on paljon töitä ja en jaksa siihen mitään ottaa projektia hoitaakseni. Puoliso lohdutti, että ei sinun tarvitsekaan ottaa ja jaksaa. Kuitenkin olin jo ahdistunut ja väsynyt. J huusi pojalle keittiöön, että isi tulee kohta, käyn vain laittamassa äitin nukkumaan. Laskeuduin alakertaan hillittömän itkuromahduksen kourissa. Itkin ja valitin, että naamakin on jaksettava pestä ja aamulla on jaksettava nousta. Tuntui ylivoimaiselta ajatukselta, että aamulla on oikeasti taas aamu ja silloin on jaksettava herätä ja noustava ylös.

Romahdin sänkyyn, mutta pikaisesti uusi ahdistus levisi taas kehoon... olo oli likainen ja suihkussa olisi jaksettava käydä. Itkin ja itkin. J auttoi vaatteiden riisumisessa ja talutti suihkuun. Hän tuli myös itse perässä ja alkoi pestä minua. Siinä olin suihkussa, itkin syvältä sisältäni ja vapisin, toisen pestessä minua. Samalla J tsemppasi minua, että ei ihme, että et enää jaksa. Paljon olet jo jaksanutkin.

Suihkun aikana poikamme oli tullut myös alas ja katseli hämmästyneillä silmillään äitiään. Suukottelin poikaa, pyysin anteeksi ja kerroin, että äiti on nyt vähän väsynyt. Kerroin myös rakastavani häntä. Poika selvästi helpottuneena sanoi, että ei se äiti haittaa, mäkin rakastan sua. Vetäydyin sänkyyn.

J toi iltapaa ja tuli lähellä. Siihen olkaani vasten hän nukahti ja minä pian perässä.

Torstai:
Katkonaista unta ja viimein kuudelta uni ei enää tullut. Pyörin sängyssä, kävin wc:ssä ja odotin ajan kulumista. Mietin, että millainen päänsärky on tulossa, ohimoilla jo vähän kuumotti. Kiitin tekstiviestillä rakastani. Seitsemältä herätin pojan ja puoli kahdeksan olimme jo päiväkodilla. Kotiin palatessani otin aamupalaa ja päänsärkylääkkeen. Toivoin, että pahaolo menisi ohi. Jouduin kuitenkin hakeutumaan sohvalle, pää tyynyjen ja viltin alle hautauneena tunsin olon menevän huonommaksi. Pää alkoi olla täynnä usvaa ja oksennus yritti nousta ylös. Sen jälkeen se sitten alkoi... mikään ei kestänyt sisällä ja yritin välillä raahautua sohvalle hakemaan voimia. Koko aamupäivä meni täysin ohi.

Nyt puran tässä koneen äärellä viimeisiä ahdistuksen rippeitä ja yritän saada pääni toimimaan, jotta saisin aloitettua vihdoin ne työtkin.

Tyhjyyttä vai ei

2008-10-12T12:15:00.003+03:00

Koko syksyn olen miettinyt, että olenko toimeton vai en. Onko elämälläni nyt tarpeeksi merkitystä, onko minulla merkitystä, olenko täysin toimeton vai tunnenko välillä jopa kiirettä. On ollut hankala todistaa itselleen, että missä nyt mennään. Missä on se viime keväinen työnpaljous ja kiire. Olinko silloin enemmän näkyvämpi.

Tämä sairasloma ja tiedossa oleva vielä pidempi loma saa aivot jumitilaan. Oikeastaan en ole enää nimittäin sairaslomalla, vaan uudelleen "sijoitettuna". En nimittäin viimeksi suostunut ottamaan lääkäriltä sairaslomapaperia vaan totesin, että olemme pystyneet järjestämään työnkuvani uudelleen. Siis todellakaan emme ole pystyneet järjestämään, mutta en halunnut kertoa sitä totuutta lääkärille, joka kyseli pystynkö lepäämään tarpeeksi ja välttämään fyysisen työn. Pystyn siis välttämään kun en tee. Tottakai se on tarkoittanut paljon pienempää työtuntimäärää viikossa ja pienempää palkkaa. Nyt minulla on sitten viikollakin vapaapäiviä. Ensi viikolla minulla on vain kaksi täyttä päivää töitä ja kolmas aika mahdollinen. Eli vain kolme päivää viikossa olen palkkatöissä. Minulla on siis aikaa kyläillä, lueskella, katsella tallennettuja ohjelmia, siivota, kokkailla, pestä pyykkiä, leipoa, järjestellä kaappeja, nukkua pitkään (vaikka mahan koko hankaloittaa sitä jo melkoisesti) ....
Viime keväänä haaveilin juuri sellaisesta ajasta, mutta nyt en osaa sitä käyttää ilman syyllisyyden piikkiä rinnassa. Nyt olen taas laiskiainen, joka hoitaa osan viikkoa kotona "liian" vanhaa lasta.

Oikeasti pelkään leimautuvani nimikkeen alle "Kotirouva".

Uusi elämä

2008-08-21T10:39:00.002+03:00

Sisälläni kasvaa ja kehittyy uuden elämän alku. Pieni siemen on jo parinkymmenen sentin mittainen ja painaa noin 200g. Se siemen on jo ihminen, sydän lyö, keuhkot toimivat ja potkut tuntuvat kehossani. Sisälläni on iloa, surua, odotusta, ahdistusta ja kaipuuta. Iloitsen omasta lapsestani, mutta tajuan, että kaikki tämä on niin särkyvää. Kaikki tämä odotus voidaan viedä minulta minä hetkenä hyvänsä. Toista lasta odottaessani olen pelokkaampi ja surullisempi. Nyt tämä on niin henkilökohtaista. Juuri minun kehoni yrittää työntää häntä ulos ja vaikeuttaa lapseni alkutaivalta. Tunnen suurta vihaa, että miksi juuri nyt. Joka soluni haluaa tätä lasta, mutta miksi joudun pelkäämään kaiken menetystä.

Kesä oli täyttä tuskaa, vaikka toivoin, että saisin nauttia vuoden kohokohdasta. Oksensin aivan jatkuvasti, joten kotonaolon jälkeen jatkoin oksentamista sairaalassa. Mursin kylkiluuni oksentamisesta, joten pahoinvointi muuttui erittäin kivuliaaksi. Sitten minulla todettiin placenta praevia totalis (etinen istukka) eli lapseni ei todennäköisesti voi syntyä alakautta. Jos alan synnyttämään alakautta, lapseni menehtyy.

Tunteet myllertävät sisälläni, mietin kuinka saan lapseni viereeni ja tunnen hänen hengityksen kasvoillani, mutta toisaalta mietin kuolinilmoituksen tekstiä. Olen aina ollut ihminen, joka haluaa valmistautua kaikkeen. Ajattelen, että mikään ei tunnu niin pahalta, jos sen on jo valmiiksi käsitellyt. Koen, että jos kaikki päättyy huonosti en tuota pettymystä ja surua vain itselleni vaan myös pojalleni, miehelleni ja kaikille minulle tärkeille ihmisille.

Sen olen kuitenkin jo päättänyt, että minulla on jo kaksi ihanaa ja maailman parasta lasta...vaikka toista en saisikaan syliini, hän on aina vierelläni.

Kesä

2008-06-01T18:51:00.002+03:00

Olen syntynyt kesällä ja aina olen tuntenut eläväni kesää aivan eri energialla kuin muita vuodenaikoja. Kesäisin rakastan ulkoilla ja möngertää kasvimaalla, nähdä siementen kehittyvän loistoonsa. Vihdoin talven pimeyden ja harmauden tilalle on tullut valoisuus ja toiveikkuus. Ehkä myös uuden elämän alku.

sihteerikkö

2008-04-03T15:05:00.002+03:00

Ja kyllä risoo...Vastasin puhelimeen omalla nimelläni. Toisessa päässä ihminen sanoi: "Saisinko puhelimeen autoilijan?" Pieni hiljaisuus. Vastasin: "Tavallaan puhelimessa (mietin mielessäni, että nojoo siis varatj., mutta olkoon.". Taas hiljaisuus. "Aha, no täällä..."

Siis automaattisesti toisessa päässä soittanut mies ajatteli, että minä naisena en voi olla autoalalla yrittäjänä. Minähän olen varmasti vain pieni sievä sihteerikkö, joka yhdistelee puheluita kynsien viilauksen lomassa. Arvatkaa vaan tehtiinkö diiliä? Ei!

adhd ja myrsky

2008-04-02T16:53:00.003+03:00

Luin kerrankin hyvän jutun adhd:sta. Uusimmassa Kauneus ja Terveys-lehdessä oli juttu adhd aikuisesta, perheenäidistä. Oli kiva, että jutun henkilö oli juuri ulkoapäin tarkasteltuna aivan tavallinen nainen, kolme lasta, mies, työ, talo ja auto. Niin kuin hän sanoo, vain toinen samanlainen voi täysin ymmärtää mitä tuntee.

Hauskoja aivan samankaltaisuuksia löytyi useita.
- Monta eri opiskelun aloitusta ja monta eri työtä
Minäkin olen melkein valmis kiinteistönvälittäjä, melkein valmis isännöitsijä ja olen myös aloittanut tradenomin opinnot. Mitään niistä en varmastikaan tule koskaan saamaan päätökseen. Ammattini on ollut myyjä, isännöitsijä..... ja nyt rekkakuski. Näin se menee.

- Tasaisuus on kuolemaksi

- Keskittymistä vaativat tehtävät ovat haastavia
Adhd saa toimimaan välillä vaarallisenkin impulsiivisesti ja panee mielialan seilaamaan ylös ja alas.

- Räjähtävää innostuneisuutta asiaa kuin asiaa kohtaan, mutta myös nopeaa kyllästymistä ja otteen herpaantumista

- Kun koti on siisti, itse puhdas ja olo muutenkin mainio, valaistus sopivan hämärä, mutta ei pimeä, levollista hiljaisuutta.....Ja räjähdys...Joku on jättänyt lehden väärään asentoon, laittaa valon äkkiä ja liian kirkkaana päälle, kolahdus tai muuten vaan joku asia ei ole niin kuin pitäisi, joku rikkoo päänsisäisen rauhani, silloin kaikki on pilalla. Silloin ei vaan kykene keskustelemaan tai ajattelemaan kirkkaasti. Väärä aistiärsyke vie kaiken huomion.

- Oman tilan ja rauhan tarve
Vetäydyn usein alakertaan ja pyydän, että minua ei häiritä. Suljen oven ja haluan omiin oloihini.

- Väärässä tilanteessa puhuminen ja väärällä tavalla
Joskun on vaan niin vaikea keskittyä siihen mitä ympärillä puhutaan. Kuitenkin usein yritän antaa vieressä puhujalle/puhujille sellaisen kuvan, että kyllähän minä tiedän mitä puhutaan. Päässäni on vähän väliä suuria mustia aukkoja, joita yritän kursia kokoon. Havahdun kesken keskustelun siihen, että sanon: "mitäs minä nyt olinkaan sanomassa?". Saatan toistaa lausetta, mutta ajatukseni menevät vain enemmän solmuun enkä saa mistään kiinni. Puhun paljon, mutta samalla se on myös erittäin rankkaa, koska siinä pitäisi myös ymmärtää toisen puhetta ja kommentoida siihen. Mieheni kysyy usein minulta puhelimessa, että "oletko vielä siellä vai puhunko minä yksin?".
Hän on varmaan niin läheinen, että en jaksa skarpata joka hetki hänen kanssa puhuessa. Muille vaan esitän kysymyksiä, mistä puhuttiinkaan?

- Unohtelu
Toissa-aamuna poikani sanoi takapenkiltä, että :"Jes, äiti sä muistit! Muistit, että mut pitää viedä hoitoon!". Hän on niin tottunut siihen, että äiti ajelee vaille mitään ajatusta pitkin kylää ja pienen pojan pitää aina huutaa istuimestaan, että :"äiti, me oltiin menossa hoitoon, sun pitää vielä mut päiväkotiin".
Jutun nainen kertoo pyörittävänsä viikon yhtä pesukoneellista, kun ei muista tyhjentää sitä ajoissa. Juuri nyt mulla on koneessa pyykit, jotka on pyöriny neljä kertaa. Viimeksi aamulla laitoin sen pyörimään, kun olin taas unohtanut laittaa pyykit kuivumaan. Sen takia meidän pyykkivuori pääsee kasvamaan hillittömän kokoiseksi, koska yhtä koneellista pyöritetään niin monta kertaa.

- Nopea kyllästyminen
No todellakin.

- Ja se, että asiaa vähätellään
On niin raivostuttavaa kuulla, että niinhän jokaisella. Tai koita vaan yrittää muistaa ottaa pyykit ajoissa. Ihan kuin se jotain auttaisi. Teen niin älyttömästi sen eteen, että muistan hoitaa asiat. Tsemppaan itseäni ja välillä jopa ruoskin. En tee unohtelua tahallani ja todellakin haluaisin olla ihminen, joka hoitaa asiansa huolella ja ajoissa. Ja kun viimein jotain muistin hoitaa, kehun itseäni hetken, mutta sitten taas muistan, että vielä niin paljon on hoitamatta.
Kyllä meillä kaikilla on heikkouksia, mutta monen on niin vaikeaa käsittää, että on turhauttavaa, että niin monta on itsellä. Minun oloani ei nimittäin yhtään helpota se, että ihminen sanoo, että kyllähän minäkin unohdan ja ei se mitään haittaa ja jos sulla muka on adhd niin mikähän mulla on. Paskan väliä, se ei helpota.

- Pinta näyttää tyyneltä, mutta ajatukset lentävät milloin pienessä tuulenvireessä, milloin taifuunin kuorissa

Ihana kevät!!!!!

2008-04-02T16:42:00.002+03:00

Ja pah!!!! Aina keväisin kaikki ihastelevat luonnon ihmeellisyyttä. Ihanaa sitä ja ihanaa tätä. Ennen olen mennyt siihen mukaan, koska kaikkienhan on ihasteltava äiti maan voimaa. Mutta en enää. Uskallan äristä ja vihata kevättä. Uskallan sanoa, että minä en tykkää.

Olen nimittäin hetki sitten päässyt ylös sängystä, migreenin kourista. Kävin aamulla istumassa vapaapäivän kunniaksi kuistin rappusilla ja tekemässä sitä samaa ällöttävää ihastelua. Viiden minuutin jälkeen silmät tuntuivat kankeilta ja tulin sisälle. Otin heti lääkkeen, mutta liian myöhään. Vetäydyin sänkyyn päätäni pidellen. Silmät iskivät neonvihreää tulitusta ja pää huuti hoosiannaa. Olin tuskahiki pinnassa ja oksensin muidenkin edestä. Hakeuduin aina sänkyyn, mutta vessa veti puoleensa. Viimein sain unen päästä kiinni, rakkaani rapsuttaessa selkääni. Ja neljältä iltapäivällä sain mahani ottamaan vastaan syötävää ja aloittamaan vapaapäivän ja migreenin kunniaksi paperihommat. Täällä siis taas istun sälekaihtimet kiinni ja aurinkolasit silmillä. Kevät ei ole minua varten, tulisi jo kesä!

Piilossa omassa kodissaan

2008-04-01T15:36:00.004+03:00

Siskoni soitti eilen, että veljemme on lähimaisemissa pari viikkoa. Hän on menossa siskon luokse kylään ja oli kysellyt myös meidän perheen tilannetta...voi paska! Nyt sitten olen lymyillyt omassa kodissani. Etupihan ikkunat pimentoon ja eväät toimistoon mukaan. Täällä olen sitten päivän ahertanut, vankina. En halua ainakaan olla yksin, jos hän ilmestyy. Silloin jotain voi tapahtua eikä kukaan tietäisi. Peloissani olen miettinyt itseäni makaamassa verilammikossa, tavarat varastettuna viereltäni ja ovet levällään mieheni saapuessa kotiin. Puhelin täynnä päiväkodin soittoyrityksiä. Jo illalla kuvittelin hänen seisovan makuuhuoneen ikkunan takana ja tirkistelevän iltarutiinejani ja paljasta vartaloani. Kaksi kertaa kävin yläkerrassa vain tarkistamassa, että olin aktivoinut murtohälyttimen. Peitin suihkun jälkeen itseni ja hautauduin peiton alle katsomaan televisiota.
Nyt pitäisi lähteä viemään päivän tuotokset postiin, mutta on kaameaa mennä ovesta ulos. Mitä, jos hän on heti vastassa huutamassa Huora! Koskaan ei vaan voi tietää mikä on päivän fiilis ja selvyysaste. Tänään voi olla hyvin, mutta huomenna toisin.

Kevät

2008-04-01T15:19:00.002+03:00

Nyt se on täällä ja silmiin koskee. Niin pitkään tätä olen taas odottanut, mutta ei näinkään ole hyvä, koska ulkona on ärsyttävän kirkasta. Sälekaihtimet kiinni (myös pölyn vuoksi hyvä laittaa :)) ja aurinkolasit päähän, niin sitten on hyvä. Lumen alta alkaa paljastua kaikkea likaista ja ulosmeno muistuttaa lukuisista pihatöistä. Alkaa ahdistaa, aivan liikaa tekemistä kun aloittaminen sylettää. Niin ja en ole löytänyt juuri sitä ihanaa kevättakkia, josta haaveilen... miksi siis edes mennä ulos. On vaikea uskoa, että kuitenkin odotan katujen kuivumista ja sauvakävelylenkkejä ilman toppakuteita ja juoksemista läkähdyksiin asti. Ja nyt harmittaa, että en aloittanut juoksun treenaamista tosimielellä aikaisemmin. Ystäväni on menossa juoksemaan puolimaratonin ja nyt auringon tullessa esiin on oma poltekin syntynyt. Selasin netistä juoksupäiväkirjoja ja ajatus kuukausien tähtäävään treenaamiseen ei talven säässä haukutellut, mutta nyt kaikki on ehkä toisin, mutta taas liian myöhään.

Ystävänpäivää!

2008-02-14T13:12:00.010+02:00

Mulla on tosi hyvä mieli. Olen tänään nauranut jo useaan otteeseen, milloin yksin milloin puhelimen välitykselle toisen ihmisen kanssa. Ihana tunne, että juuri tänään ystävänpäivänä olen saanut iloa muista ihmisistä. Eilen virittäydyin jo hyvälle mielelle ystävien seurassa ja viimeiset naurut olen nauranut enoni kanssa puhelimessa. Olen lukenut pohjanmaan murretta ja kertonut hauskoja juttuja eteenpäin ja arvostellut vedet silmissä jehovan todistajia ja erästä sukulaista. Minulle on soitettu ja haluttu toivottaa hyvää ystävänpäivää, olen saanut toivotukset postin kautta ja olen tuntenut sydämessäni onnellisuutta. Olen olemassa, olen olemassa ilman, että ilmoitan sitä huutaen kaikille. Minut on huomattu. Ja vähän myös alan uskoa, että joku jopa pitää minusta. Juuri tätä tunnetta olen aina hakenut. Tunnetta, että olen ja elän, hyväksyttynä jäsenenä.

En minäkään oo täyrellinen, multa puuttuu heikkouret!

2008-02-14T11:04:00.000+02:00

Tunne

2008-02-13T12:22:00.002+02:00

Piti vain tulla sivuille ihastelemaan sivujeni tunnetta. Ei tekstin vaan jonkun muun mikä sivuissa herättää minussa kipristelyä. Sivun vahvuus, värit, tyyli... On vaikea selittää, mutta joku niissä on mikä saa vain katsomaan sivua ilman, että luen mitään.

Huhuu!

2008-02-10T19:40:00.000+02:00

Olen täällä taas! Kun katsoo edellistä päivämäärää, on vaikea uskoa, että siitä on niinkin pitkä aika. Toisaalta, kyllähän tässä välissä on myös paljon tapahtunut. Ei mitään suurta, mutta kuitenkin uusi vuosi on jo menossa. Ja joulukin meni, samoin ihanan piristävä Lissabonin matka (josta on kuitenkin liian pitkä aika). Mitähän muuta on tapahtunut? Varmaan vain sitä tavallista arkea ja siitä selviytymistä. Juuri niiden tavallisten asioiden takia on tämä bloginkin päivitys jäänyt. Kaikesta uudesta on aina kiva innostua, mutta sitten tulee taas jotain muuta mieleen, joten tänne paluu on vaatinut hurjaa itsensä niskasta ottamista. Nyt tämän suuren edistysaskeleen otin. Hyvä minä!

Olen jo monta viikkoa pyöritellyt mielessäni nasevia, hauskoja ja hienoja kertomuksia taisteluistani tässä maailmassa, kuitenkin nyt kun niistä olisi kirjoitettava ei mitään tule päähän. Pääni, joka ei koskaan tunnu olevan lepotilassa, on juuri nyt sellaisen vallassa.

Ehkä höpöttelen nyt vain mitä mieleen pälkähtää niin seuraavalla kerralla ei ole niin suurta kynnystä tulla takaisin. Mutta mitähän mieleeni nyt pälkähtäisikään...

Aloitetaan alusta;
Marraskuu 2007
Lissabon:
aurinkoa, hyvää seuraa, valoisuutta, hieno hotelli, ei suomalaisia, minä maailmalla, ikävä kotiin, hulluja taksikuskeja, rasvaisia ranskalaisia, uima-allas, aamupalaboxi, kylpytakki, tossut, iloisia ihmisiä, tupakansavua, lentoemäntien korkeita korkoja, ostoskeskuksia, adidastennarit, pakkaamista, portugalilaisia telenovelia, ilmeitä, eleitä...

lunta, töitä, liukasta, koulusurmat, piilolinssit, hammaslääkärissä käyntiä, parturi, hyvää seuraa...

Joulukuu 2007
pikkujoulut, töitä, kiirettä, kokouksia, toive saada paljon lahjoja, lahjojen ostoa, joulun tuoksua, joulu, paljon lahjoja, uudenlainen joulu kotona, ei lunta... niin ja mainitsinko jo lahjat!!!

Tammikuu 2008
lapsen synttärit, töitä (valvottuja öitä), parturi, hyvää seuraa, kummipojan synttärit, kummipojan synttäri, ystävän synttärit, oman lapsen ihastelua, ärsyttäviä ihmisiä...

Ja lopuksi tämän helmikuun alku:
hääpäivä, helsinki, hotelli, jääshow, uusia tanssivaatteita, iloisia ihmisiä, hiihtoa, töitä, palavereja, valtavia päänsärkyjä, migreeni ja eilen kaikkien päänsärkyjän kunniaksi kalautin pään metallipalkkeihin (töissä) kaksi isoa kuhmua ja yksi terävä vereslihalla oleva kuhmu jäi muistoksi

Asiat päivitetty!

Laiskiainen

2007-10-29T14:30:00.000+02:00

Olen laiska paska ja saamaton. Koko syksyn olen yrittänyt työstää ja opetella olemaan armollisempi itselleni, mutta kuitenkin tällaisena tyynenäkin päivänä havahdun itseni piiskaamiseen. Haukun itseäni kun huomaan surffailevani netissä, kirjoittelen ystäville sähköpostiviestejä ja puhun J:n kanssa puhelimessa niitä näitä. Soimaan itseäni jopa wc käyntien viemästä turhasta ajankulutuksesta. Minun pitäisi olla tehokas ja painaa töitä täysillä näin työpäivänä. En saa kuluttaa aikaani myöskään tällaiseen omaan itseeni keskittymiseen ja siitä vielä kirjoittamiseen. Tuhlaan aikaani.

Lauantaina kahdentoista tunnin työpäivästä puolet meni itseni haukkumiseen. Laskin kuljettamieni kuutioiden määrää ja ylimääräisiä askeleitani. Laskin kuinka monta minuuttia tuhlasin päivästä juuri niihin turhiin askeleisiin. Kyllä minä oikeasti tajuan olevani typerä ajatuksineni, mutta kuitenkin tuntuu, että en mahda ajatuksilleni mitään. Tiedän, että lauantainakin tein hyvän tuloksen, vaikka emme voineet tehdä pidempää työpäivää, jotta ehdimme siskoni lapsen synttäreille. Mutta mikään ei riitä. Muilta se riittää, mutta ei minulta.

Haluaisin oppia laiskottelemaan sohvalla ilman syyllisyyden tunnetta, käymään vessassa kaikessa rauhassa, surffailemaan netissä ilman kellon tarkkailua ja istumaan aloillani ilman hötkyilyä joka suuntaan. Lääkkeen myötä löysin kyvyn tehdä työni aikataulussa ja muutenkin mieleni on tasoittunut. En kimpoile joka suuntaan käyttäen koko tunneskaalaa. Kuitenkaan en ole löytänyt sitä tiettyä mielenrauhaa. Sitä mikä saisi ne koneet pysähtymään edes hetkeksi. Niin, että siihen vauhtiin ja vaatimuksiin ehtisi mukaan koko ruumiini ja sieluni. Minä ehtisin mukaan ilman kropassa jyskyttävää painetta.

Ja ketä minä kiinnostan. Jaksan valittaa päivästä toiseen omaa huonouttani, valitan ja valitan. No sittenhän valitan. Saanhan minä itselleni valittaa. Ja taas kerran puhun ja perustelen itselleni. Ärsyttävää!!!

TASA-ARVOA!!!

2007-10-18T19:20:00.000+03:00

Kyllä kypsytti. Kypsytti niin, että aivot sumeni ja pystyin kuulemaan päässäni tapahtuvan naksauksen.

Tilasin viime viikolla adoptiota varten virkatodistuksen. Todistuksen, josta käy ilmi, että minä elän ja mieheni elää. Nyt jopa tiedän mitä koko virkatodistus tarkoittaa. Aluksi luulin, että sana virka tarkoittaa samaa kuin suomenkielessä yleensäkin. Mutta ei, se todistus pyydetään kirkkoherranvirastosta (jos kuuluu kirkkoon) eikä työnantajalta.

No virkatodistus saapui tällä viikolla ja kun olin kuoren avannut tuo aivojeni sumentuminen alkoi. Kuoressa oli yksi virkatodistus, jossa oli mieheni nimi, sotu ja syntymäpaikkakunta sekä maininta Elää. Avioliittotiedoissa oli minun nimeni ja sotu, sekä vihkipäivä ja että elän. Lapset kohdassa oli meidän lapsen tiedot. Mutta siis minä olen olemassa vain mieheni puolisona. Olen vain vaimo vailla omaa taustaa. En tarvitse edes omaa virkatodistusta kun riittää, että olen vaimo. P.....e minä en ole edes oman lapun arvoinen. Mikä minä siis olen? Olen aina pitänyt kuitenkin itseäni ihmisenä, naisena. Eikö se riitä? Eikö minua olisi olemassa, jos en olisi naimisissa?

Uhkasin jo erota kirkosta ja lähteä ehdolle ensi vaaleihin suuntana eduskunta, jotta saisin naiset olemaan muutakin kuin vaimoja. Saisin naiset olemaan riittäviä omana itsenään. Kuitenkin tuon todistuksen mukana oli lasku 3,35 € ja lasku suunnattuna minulle. Kelpaan siis laskun maksajaksi. Erittäin lohdullista. Ärg!!!!

Nyt siis meinaan ottaa yhteyttä kirkkoherranvirastoon ja pyytää oman virkatodistuksen. Haluan todistuksen, että olen olemassa omana itsenäni. Maksan mielelläni toiset 3,35 € siitä tiedosta. Pelastakaa Lasten sosiaalityöntekijälle ja seurakunnalle tuo yksi lappu riittää, mutta minulle ei. Vastustan!!!

Ilta

2007-10-15T20:36:00.000+03:00

Mieleni ja ruumiini on väsynyt. Jalat eivät jaksa kuljettaa minua nukkumaan ja aivot eivät jaksa edes ajatella unta. On omituista olla näin väsynyt. Enkä edes tiedä miksi olen näin väsynyt. Pelottavaa ajatella, että jos eläisin yksin kukaan ei olisi saattamassa minua sänkyyn. Kukaan ei huomaisi, vaikka nukkuisin tässä koneen ääressä aamuun tai seuraavaan iltaan. Onneksi en ole yksin.

Olen tänään myös tajunnut kerrankin tehneeni oikean ratkaisun. Kävin nimittäin tänään eräässä toimistossa ja vain astuessani toimistoon, paksu, karhea, painava ja tumma verho laskeutui ylleni. Vain toimiston surumielisyys välittyi minuun. Ei siellä kukaan ollut kuolemaa tekemässä, mutta minun oloni oli kuollut. Huomasin, että toimistot eivät ole minua varten. Kiitin omaa rohkeuttani, että keväällä annoin itselleni luvan olla minä. Annoin itselleni luvan lopettaa ahdistava työ. Nyt vasta uskallan sanoa sen ääneen, että sellainen työ ei ole minua varten. Istua koneen ääressä pölyisessä toimistossa. Kyllähän minä siis nykyäänkin istun puolet viikosta juuri tämän koneen ääressä, mutta kukaan ei vahdi minua. Voin aloittaa työni illalla kymmeneltä tai aamulla kymmeneltä. Voin syödä tai olla syömättä, ilman kamalaa suunnittelua siitä kuka menee tänään syömään kenenkin kanssa. Ähäkutit siellä toimistossa. Minulla on kaunis työhuone ja mukava työtuoli. Voin laittaa työtuolini puolimakaavaan asentoon ja käyttääkin sitä työpäiväni aikana. Voin siis laiskotella. Hah!! Ja vielä viimeisen kerran koko vanhalle työtiimille.....HAH!!!

Ja onhan minulla aika iso autokin. Ajoin nimittäin lauantaina ekan kerran ihan kunnolla koko yhdistelmällä. Kävin läheisessä kaupungissa ajossa. Ajoin sen kaupungin läpi...rekalla. Siis melkein 23 metriä pitkällä ajoneuvolla, jossa on renkaita enemmän kuin osaan hahmottaa. Se kaupunki on aina mielestäni ollut inhottava ajaa, pääväylä menee kaupungin läpi. Lopuksi, kun tulin kotiin käänsin koko rekan meidän omassa pihassa. Olin aivan linkussa, kärri melkein vierellä (se on kuitenkin ainut keino saada rekka käännettyä pihassamme). Minä kuitenkin tein sen. Mieheni kehui suoritustani kun hän katseli penkereeltä minua. Nautin salaa hänen kehuistaan, mutta kuitenkin vähättelin saavutustani hänelle. Sisälläni tuntui kuitenkin mieletöntä mielihyvää. Olin väsynyt ja energinen.

Säntäilen aina sinne tänne ja suunapäänä, mutta kuitenkin olen taas päässyt jaloilleni. Kannan itseäni eteenpäin. Kompuroin ja kaadun ja taas olen pystyssä. Taas kerran löysin palaset tähän elämääni. Taas hetken osaan tätä palapeliä rakentaa.

Yö

2007-10-08T10:31:00.000+03:00

Vaikka aivot tahtoisivat olla tehokkaat ja karsia turhat ajatukset ja mietteet, ne eivät kuitenkaan pysty siihen. Koko elimistö ilmoittaa kun kaikki ei ole hyvin. Kuvottaa, uni ei tule, sisällä on jonkinlainen hätätila. Tuntuu kuin minun sisälläni olisi sisäänrakennettu Valmiuskeskus. Keskus, joka ahertaa tauotta. Ei anna minulle rauhaa, vaikka minä sitä vihaisesti vaatien pyydänkin. Pyydän, että Valmiuskeskus lopettaa hetkeksi raatamisen ja antaa minun nukkua. Selitän keskuksen väelle, että minun TÄYTYY nukkua, jotta jaksan herätä aamulla, viedä pojan hoitoon ja hoitaa työni kunnialla. Ne eivät usko minua, niillä on tärkeämpää tekemistä kuin minun kuunteleminen. Olen vain keho, joka kantaa niitä mukanaan. Kuuntelen ulkopuolisena niiden tärkeää touhua. Antakaa minun jo olla!

Tuo tunne tulee aina kun minulla on keskeneräisiä asioita. Ja niitä on aina ja paljon. Nyt mieleni on sekaisin. Mieheni isä sai pahan raivokohtauksen perjantaina. Emme tajunneet yhtään mitään. Itkimme vain molemmat. Jatkoimme itkemistä myös lauantaina. Koko viikonlopun halusin unohtaa asian ja olla vahvana. Minunhan kuuluu myös välillä tukea puolisoani. Kuitenkin yön saapuessa en ole vahva. Keskus saa vallan. Keskus käy kaikki asiat läpi. Ne puntaroi asiat joka kantilta ja miljoonaan kertaan, kuitenkaan ratkaisua ei synny. Ne elättelevät hetken ajatusta, että kaikki on hyvin ja että kaikki selviää, ja juuri kun alan siihen uskoa, ne vetävät maton altani ja heittävät minut maan alle pimeään.

Tekemättömät työasiatkin saavat minut voimaan noin. Olen niinä hetkinä kokonaisvaltaisesti jännitystilassa. Sykkeenikään ei tasoitu. Väsyttää. Silmät kirvelevät. Ajatus häviää. En tajua. En edes tajua mitä en tajua, kun en vaan tajua.

Jumissa

2007-09-30T13:20:00.000+03:00

Tämä on taas niitä päiviä kun olen totaalisen jumissa.

Nämä päivät tunnistaa jo aamulla. Sängyssä riita aikaiseksi J:n kanssa. Molemmat pojat pomppivat päälläni. Kaikki on niin pitkään hyvin kun minuun ei satu. Sitten minuun sattuu, loukkaannun ja suutun isomman J:n tavasta pyytää anteeksi. Minusta siinä on enemmän ärtyneisyyden ääntä kuin oikeaa tarkoitusta. Suuttuneena jään alakertaan lukemaan aku ankkaa. Todellakin olen vihainen. Kuulen J:n keittävän teetä minulle. Vyöryn yläkertaan, sillä en halua, että hän tekee minulle aamupalaa, olenhan suuttunut. Ilmoitan pojille, että minuun sattui ja kumpikaan ei ole pyytänyt anteeksi. Saan anteeksipyynnöt. Annan anteeksi, mutta kuitenkin kaikkien sunnuntaimieli on pilalla. Tai ainakin minun. Meillä piti olla tehokas siivousaamu, mutta olen jumissa. Kaikki asiat ärsyttää, mikään ei luista. Piti olla siistiä ennen kuin minä lähden ystäväni synttäreille ja pojat pelaamaan. Enää reilu tunti aikaa ja koti on siivoamatta, vaatteet miettimättä ja märkinä, muisti sekaisin... lista on loputon... vihdoin sen tajusin... kello on puoli kaksi ja olen unohtanut ottaa lääkkeen. Miksi sen muistaminen on niin vaikeaa. Aina silloin unohdan sen ottaa kun jo sängyssä alkaa ristiriita. Sen jälkeen olen niin suuttunut, että mikään ei kiinnosta ja innosta. Ennen lääkettä jokainen vapaapäivä alkoi näin. Niin uuvuttavaa.

Lomakuumetta!

2007-09-19T08:59:00.001+03:00

Olen aivan tohinoissani. Ehkä jo kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla lämpimään. Ei todellista.

Ystävieni viisaiden ajatuksien ja ideoiden saattelemana minäkin rohkenen lähteä reissun päälle. Suunnittelemme neljän naisen tai emme pelkästään suunnittele vaan myös toteutamme irtiottoa arjesta. Olen ensimmäistä kertaa lähdössä ulkomaille ilman lastani ja miestäni. Minä arka kotihiiri ikävöin jo nyt. Mutta luotan äidinvaistooni, lapseni on jo lähes viisivuotias ja hän selviää.

Uskon, että reissu tuo syksyyni valoa ja virtaa. Jo nyt kohteen valinta ja yleinen suunnitteluhässäkkä piristää ja saa suupielet nousemaan ylös. Toisaalta selailen Finnairin sivuja opetellakseni matkalaukkujen enimmäispainot, nesteiden pakkausohjeet, laukkujen lukitsemiset ja jopa huomaan selaavani lennon aikana tehtäviä jumppaohjeita. En todellakaan usko koskaan niitä tekeväni, mutta kaikkien asioiden ulkoa opettelu luo turvallisuuden tunnetta.

Onneksi meidän kahden adhd-häröilijän mukaan on lähdössä kaksi hieman vakaampaa matkanjohtajaa. En koskaan kykenisi tekemään lopullista päätöstä matkakohteesta ja tarvittavista matkatavaroista. Kuuntelen sujuvasti muiden suosituksia ja esitän vain toiveeni, että sadetta ja kylmää ei olisi. Toivon matkan jo koittavan, mutta kuitenkin panikoin, että minulle tulee kiire. Tulee kiire, vaikka en tiedä mistä asiasta. Varmaan vaan kaikesta.

Suunnittelen ottavani mukaan keväällä hankkimani uuden lentolaukun. Kuitenkin arvelen, että se on liian pieni. Mitä jos ottaisin kuitenkin ison lentolaukkumme... Onko se liian suuri? Mitä jos otan molemmat... Millä kengillä lähden Suomesta? Otanko Widmerin vai Vichyn kasvojen puhdistusgeelin? Tarvitsen mukaani Cliniquen kasvonaamion, kynsisakset, aurinkolasit...olen jo paniikissa ja hermona... Mutta minä tarvitsen kuitenkin tätä. Aivoni saavat liikettä. Joka syksy tuntuu kuin aivoni pysähtyisivät ja minä muumioidun. Joka syksy olen tehnyt jotain muutosta elämääni. Kesän jälkeen päätin, että tänä syksynä en ryhdy itseni kanssa kilpajuoksuun. En kehitä itseäni, en ryhdy hakemaan uutta opiskelupaikkaa, en hanki toista työtä. Mutta matkalle en silloinkaan sanonut ei. Nyt uskon, että olen oppinut hiukan itseni käyttäytymistä. Riittää kolmen yön reissu ulkomailla ystävien seurassa. Jo nyt tiedän, että tälle syksylle se riittää. Minun ei tarvitse tehdä koko elämääni vaikuttavia ratkaisuja, jotka kantavat myös syksyn yli. Reissu toivottavasti kantaa vielä syksyn yli, mutta vain muistojen voimin. Muistot riittävät.

Sisko ja sen veli

2007-09-17T12:47:00.000+03:00

Vaikka tieto satuttaa minua, minulla todellakin on veli. Veli, joka on ollut minulle tärkeä. Joka on puolustanut minua lapsena. Haluaisin muistaa hänet sellaisena kuin hän oli silloin. Hän on komea tai paremminkin kaunis. Hänellä on terävät piirteet ja hän on vaalean kaunis. Hänen hymynsä on valloittanut monta tyttöä. Hänellä on hyvät puhelahjat ja paljon kavereita.
Kuitenkin hän on aina ollut ahdistunut, vihannut elämää ja kaivannut vapautta. Miksi minä en saa häntä sellaisena kuin muut saavat veljensä. Miksi hän haluaa tuhota elämänsä vain sen vuoksi, että narsisti on jo tuhonnut meidät kaikki. Miksi hän ei halua näyttää sille paskalle, että me kyllä selvitään, me selvitään ilman sitä. Minä niin haluaisin veljeni. Minulla on ikävä!!!!!!!!!
Hänen lähelleen ei voi mennä, sillä hän voi tehdä mitä vain. Hän on arvaamaton ja vaarallinenkin. Hän on mielisairas. Hänellä on todettu ainakin masennus, skitsofrenia ja vielä joku mielialahäiriä/sairaus. Hän lääkitsee itse itseään.

Olen jo pitkään tehnyt surutyötä. Ajatellut, että kun hänen kuolemansa koittaa kaikki on sitten helpompaa. Haluan uskoa niin. Toivon, että se päivä koittaa. Hänen olonsa helpottuu. Siihenkin haluan uskoa. Uskon, että hän löytää vasta sitten rauhan. Jos minä muuten en Jumalaan usko, niin siihen haluan uskoa, että Jumala antaa hänelle sitten rauhan.

Tämä vuosien taistelu palasi taas mieleeni kun näin hänet. Hän polki pyörällä ja minä matkustin autolla. Katseemme eivät kohdanneet, mutta tuska siirtyi minuun. Oli sadepäivän aamu, minulla kunnolla päällä, hänellä vain t-paita, farkut ja tennarit sekä erittäin vanha pyörä. Arvelen, että hän oli polkemassa kauppaan hakemaan sadepäivän ratoksi hieman kostuketta. T-paita paljasti hänen vaalealla ihollaan loistavat isot tatuoinnit. Värjätty tukka roikkui sivuilla ja vasemmassa kädessä oli likaantunut sideharso. Sideharso oli sidottu rystysistä ranteeseen saakka. Vettä satoi ja oli kylmä. Hän oli niin paljas... ja tämän kirjoittaminen niin raskasta. Kaikki minussa itkee. En näe tietokoneruutua edes kunnolla, minuun sattuu. Mutta onko oikein, että minä valitan kipuani kun se kipu on varmasti hänellä. Minä tunnen kipua vain sydämessäni hän tuntee sen joka solullaan. En halua, että hän joutuu kokemaan tuskaa. Hän on yrittänyt jo kymmeniä kertoja itsemurhaa siinä onnistumatta. Hänen rohkeutensa ei ole riittänyt. Kerran olen siskojeni kanssa vienyt hänet yöllä sairaalaan ja sieltä suoraan Moisioon. Hän oli aivan sekaisin, vaikka promilleja ei ollutkaan. Hän oli kiskonut väkisin kyntensäkin irti. Mutta hän osaa puhua. Meitä siskoja ja meidän tuskaa ei kuunneltu. Hän selittää itsensä aina pois. Mitä väliä meistä muista ja meidän huolesta. Tottakai me jaksetaan elää aina tämän tuskan kanssa. Niinä harvoina kertoina kun äitimme soittaa niin luulen, että hän soittaa veljen kuolemasta. Pelkään, mutta kuitenkin odotan.
Kaikesta huolimatta en uskalla päästää häntä enää lähelleni, sillä hän on muuttunut siitä lapsuuden veljestä. Jo silloin pelkäsin häntä, mutta uskalsin kuitenkin asettua häntä vastaan. Nyt pelkään itseni ja perheeni puolesta. En halua, että hän alkaa taas soittelemaan ja uhkailemaan henkeäni. En halua kuulla hänen suustaan, että olen saatanan huora, jonka on kuoltava. En halua, sillä haluan hänet nauravana, rakastettavana, huolehtia-veljenä, joka karkottaa kiusaajat pois.

Mutta minun on uskottava, että en voi saada häntä. Minun on elettävä suruni kanssa. Minun on jaksettava myös hänen puolestaan. Minä rakastan sinua veljeni ja toivon, että loppumatkasi on jonain päivänä helpompaa. Minä niin rakastan sinua!!

Älä usko mitä sanon

2007-08-30T12:43:00.000+03:00

Löysin netistä tällaisen koskettavan tekstin ja haluan näyttää sen myös teille. Nyt olen jo oppinut riisumaan naamareitani, mutta edelleen on tilanteita kun en osaa tulla niiden takaa pois. Olen kuitenkin näyttänyt itsestäni paljon verrattuna siihen mitä olen esimerkiksi hieman nuorempana ollut. Tämä sama teksti kuitenkin pätee aika varmuudella meihin kaikkiin.

Ystäväni, älä anna minun hämätä itseäsi.

Älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi sillä kannan tuhansia naamareita, joista en uskalla luopua vaikka yksikään niistä ei ole omani. Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni. Mutta näethän lävitseni. Jumalan tähden – näe lävitseni. Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta, tasapainosta, niin itseni kuin maailman kanssa, elämän aurinkoisuudesta.

Saatan sanoa, että itseluottamus on nimeni ja itsevarmuus peilini, että purjehdin tyynillä vesillä, ruori vakaasti käsissäni, etten tarvitse ketään. Mutta älä usko minua – ethän? Pinnaltani saatan näyttää tyyneltä, mutta se on vain naamion harhaa. Pinnan alla ei olekaan mielenrauhaa, vaan mielen kaaos. Todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas ja yksinäinen.

Mutta tämän minän piilotan. En halua kenenkään tietävän sitä. Kauhistun ajatellessani heikkouttani ja pelkään paljastuvani. Sen tähden luon epätoivon vimmalla naamion, jonka taakse piiloudun teennäisen ja huolettoman ulkosivun, joka auttaa minua teeskentelemään ja varjelee minua katseelta joka tietää. Mutta sellainen katse on juuri pelastukseni. Ainoa pelastukseni – tiedän sen. Pelastava katse, jos se vain on ymmärtäväinen ja rakastava voi yksin vakuuttaa minulle sen, josta en omin voimineni voi vakuuttua: että olen jonkin arvoinen.

Mutta tätä en voi sinulle kertoa. En uskalla. Pelkään. Pelkään, että katseesi ei ole ymmärtäväinen, eikä rakastava. Pelkään, että halveksit minua, naurat minulle ja naurusi tappaisi minut. Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään, en ole minkään arvoinen. Ja hylkäät minut, jos näet sen. Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni.

Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana. Mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi. Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue elämäni kuoren tyhjällä pinnalla. Joutavia juttelen sinulle, pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin. Kerron sitä, millä on vähiten merkitystä, enkä mitään mikä on todella tärkeää. Miten itkenkään sisimpääni. Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä itseäsi vaan yritä kuunnella tarkasti mitä haluaisin kyetä sanomaan, mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa, mutta en voi. En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan. Inhoan tätä pelaamaani peliä, valheellista peliä.

Haluaisin vilpittömästi olla aito ja luonnollinen, oma todellinen itseni. Mutta sinun on autettava minua siinä. Sinun on ojennettava kätesi vaikka sitä minä näytän vähiten haluavan. Ainoastaan sinä voit pyyhkiä silmistäni tämän tyhjän, kuolemaa enteilevän tuijotuksen. Ainoastaan sinä voit herättää minut eloon. Joka kerta kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva. Joka kerta kun yrität ymmärtää, koska todella välität, sydämeni saa siivet. Hyvin pienet siivet, mutta siivet joka tapauksessa. Herkkyydelläsi ja osanotollasi, ymmärryksesi voimalla voit puhaltaa elämän liekin minuun.

Tahdon sinun tietävän tämän. Tahdon sinun tietävän kuinka tärkeä minulle olet. Kuinka oleellisesti voit auttaa sen henkilön luomisessa, joka minä olen. Jos vain tahdot. Haluathan, sillä sinä yksin voit murtaa sen muurin, jonka takana vapisen. Sinä yksin voit poistaa naamioni. Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin ja epätoivon varjomaailmasta, yksinäisyyteni eristys-sellistä.

Ethän kulje ohitseni. Jumalan tähden - älä kulje ohitseni. Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa. Mitä lähemmäksi minua tulet, sen sokeammin lyön takaisin. Sillä vankka vakaumus omasta arvottomuudesta tekee muurit paksuiksi. Taistelen juuri sitä vastaan, jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa.

Mutta minulle on kerrottu, että rakkaus on voimakkaampi kuin kaikki maailman muurit. Ja tähän perustuu toivoni. Yritäthän murtaa muurini lujin, mutta samalla hellin käsin. Sillä ymmärräthän - haavoittuvainen olen lapsen lailla. Saatat ihmetellä kuka minä oikein olen. Olen ihminen jonka tunnet oikein hyvin, sillä olen jokainen mies ja jokainen nainen jonka tielläsi kohtaat.

Sharon Miller

Tänään olen onnellinen!

2007-08-29T17:30:00.000+03:00

Tänään on ollut hyvä päivä. Endorfiini on virrannut, joten mieli on virkeä. Minulla on C-kortti. Loistin ajokokeessa. Täksi päiväksi olen unohtanut murheeni ja keskittynyt kasvattamaan egoani. Olen iso ja hurmiossa. Palaan täältä korkeuksista illan pimetessä. Nyt iloitsen.

Inssi-ihminen oli herttainen harmaatukkainen mies. Heti alussa hän kysyi, että onkos meillä yhteisiä tuttuja. Arvasin, että hän on J:n kertoma intin ajo-opettaja. Arveli sukunimen ja kotipaikkakunnan perusteella, että olen J:n puoliso. Hän kehui miestäni hyväksi kuljettajaksi ja lisäsi omaa pärjäämisen painettani. Halusin tottakai näyttää, että minäkin osaan. Suoriuduin peruuttamisesta kahden kontin väliin (molemmille puolille jäi noin kymmenen senttiä peilien jälkeen tilaa), sain peruutettua sen ilman yhtään korjausta. Sairaalan mäessä tein taskuunperuuttamisen kahden auton väliin ja siitä lähtiessä mäkilähdön. Onnistuin. Liikuttelin kuorma-autoa keskustassa ja näytin vielä ajamiseni isolla tiellä. Neljänkymmenen minuutin jälkeen ajoin takaisin katsastusasemalle ja inssi ojensi kätensä ja sanoi; Onnea, ei mitään epäilystä. Sain mieltä lämmittävää palautetta ja ajoluvan. Sain papereihin pari positiivista erityismainintaa ajamisesta ja yhden parantamisen varaa-merkinnän. Korjattavaa-merkintä tuli siitä, että en muistanut sairaalan alatiellä onko oikealta tulevilla kolmio, joten hiljensin hieman vauhtia, jotta sain tarkistettua onko oikealla kolmio (kolmio oli puskan seassa). Sanoi, että jostain on merkintä laitettava, joten laittaa sen. Autokoulun maikka protestoi kuitenkin sitä vastaan, sillä hänen mielestään tein juuri oikein, koska ajo-oikeus olisi saattanut myös muuttua esim. tietyön takia tai vieraassa paikassa ei muutenkaan voi tietää ajo-oikeuksia. Hyväksyin kuitenkin merkinnän, sillä pelkäsin, että inssi peruu muut puheensa. Yhden huomion hän halusi myös vielä antaa. Hän sanoi, että; Olet liian ankara itsellesi. Älä ole liian kriittinen. Olet oikeasti hyvä, joten älä soimaa itseäsi. Hän myös sanoi, että minulle on oltu liian ankara. Kysyi, että mistä se kumpuaa. Vastasin, että lapsuudessa en koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Mikään ei ollut tarpeeksi. Hän neuvoi, että kenenkään ei tarvitse tehdä kuin 70%, se riittää. Kukaan ei ole sataprosenttinen, eikä pidäkään. Keskustelimme raakuudestani vielä noin vartin ja romutin miehen aikataulun. Muut inssiin tulijat odottelivat kuorma-auton ulkopuolella sateessa ja me vain juttelimme. Kun poistuimme autosta autokoulun maikka halasi minua ja sen jälkeen syöksyin inssin kaulaan. Hän yllättyi, mutta puristi kuitenkin lujaa ja lämmöllä. Minulle tuli hyvä mieli. Hän pelasti päiväni ja minusta tuntui kuin olisin tuonut vähän vaihtelua hänenkin päiväänsä. Sain vielä kotiintuliaiseksi paljon terveisiä miehelleni.

Soittelin hetken ilouutista ja menin sairaalaan tervehtimään leikkauksesta toipuvaa kummipoikaani. Hän iloitsi tuliaisistani, vaikka olo oli varmasti kurja. Muistin sen kivun mitä itsellänikin nielurisaleikkauksen jälkeen oli. Ei kiva. Lämpöisiä ajatuksia kummilta sinne!

Nyt odotan J:tä töistä, sillä arvaan, että hänellä on joku yllätys minulle. Jotain herkkua tai lukemista. Niin arvattavaa, mutta niin ihanaa. Suljen silmät ja kuvittelen meidät kotiin iloitsemaan saavutuksestani ja nauttimaan meidän ihanasta kodista. Eli olen onnellinen, mutta edelleen ikävöin.

Soittorasia

2007-08-27T23:56:00.000+03:00

Minulla on niin valtava koti-ikävä. Eletään viimeisiä päiviä "kommuunissa" asuen. Neljä viikkoa takana ja nyt tuntuu siltä, että nämä viimeiset kaksi päivää on ylivoimaisen vaikeat. Itken lohdutonta itkua joka kerta kun käyn kotona. Sydäntä puristaa ja kaikki asiat tuntuvat kaatuvan päälle. Olen huutanut ja itkenyt kahden päivän sisään enemmän kuin koko kesänä yhteensä.

Kun vielä ei ole tarpeeksi hommaa ulkona niin päätettiin järjestää sitä lisää sisällä. Yritetään nimittäin epätoivoisesti saada keittiön pöytätasoja tummiksi, mutta koko vahateollisuus on meitä vastaan. Purkkeja alkaa löytyä yhtä paljon kuin paikallisesta maalausliikkeestä, mutta lopputulos ei vaan miellytä. Koen itseni surkeaksi luuseriksi ja syytän samalla J:tä maailman pahuudesta. Huudan naama aivan pokerina, että; Se on sinun tehtäväsi ratkaista tämä ongelma!!, vaikka tiedän, että hän yrittää parhaansa ja vielä siitäkin enemmän. Raataa töidenkin jälkeen niska limassa, vain meidän perheen parhaaksi ja sitten tulen vielä minä vaatimaan ja karjumaan ja itkemään ikävää. Pyysin eilen anteeksi käytöstäni pienemmältä J:ltä ja tuo jumalainen lapseni sanoi minulle "Ei se äiti minua haittaa. Mullakin on tosi kova ikävä kotiin". Jopa hänkin tajuaa, että perheen pinna alkaa olla aika maksimaalisella tasolla.

Raivattiin eilen varastoa ja löysin sieltä vanhan pahvilaatikon. Sisältä paljastui minun vanhoja
koulukirjoja ja muutakin vanhaa tavaraa. Sieltä löytyi myös vanha soittorasiani. Musta kiiltäväpintainen jonka kannessa on kukkaornamenttia. Sisällä on peili ja kaksi avattavaa peiliä. Keskellä on peili, jonka päällä kaksi joutsenta liikkuu magneetin voimasta kun vääntää musiikkia. Heti kun silmäni osuivat soitto-/korurasiaan, tunsin sydämessä tuskan. Käänsin vipua ja samaan aikaan kun musiikki alkoi kuulua ja joutsenet tanssia, virtasivat kyyneleeni. Tuo soittorasia oli minun pakoreittini lapsena. Perhehelvetin ollessa päällä tai sen helvetin hetkeksi tauottua avasin rasian ja kuvittelin olevani ballerina, joka tanssii pois kaikesta tuskasta.
En muista olisinko koskaan kuunnellut ja katsellut niitä joutsenia ilman itkua. En nytkään. Itkin aikani ja laitoin rasian takaisin pahvilaatikkoon ja päätin, että käyn tuon laatikon kokonaan läpi heti kun olen päässyt kotiin ja tunnen olevani turvassa.

Muistatko muuten kummitäti, että mistä olen tuon rasian saanut? Minä en muista. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, olen ollut kai niin pieni. Toivottavasti narsisti ei ole sitä ostanut, mutta vaikka olisikin niin haluan säilyttää ja vaalia soittorasiaa. Se on pelastanut minut niin usein.

Ankeutta, vatsakipua ja pms:sää

2007-08-22T12:47:00.000+03:00

Sormet kirjoittaa ja deletoi. Sama toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Ei minulla ole mitään järjellistä sanottavaa. Tekisi mieli kirjoittaa, mutta kun en itsekään oikein tiedä mikä on olo. Miksi minä taas kirjoittaisin omaa ankeuttani itselleni? Olen totaalisen jumissa. En ole tänään ottanut lääkettä, taas joku älytön idea. Vatsatauti on riivannut meitä ja maha on vieläkin kipeä ja arka. Päätin siis, että tänään on viimeinen päivä surkutella mahaa. Päätin olla ilman lääkettä, jotta mikään ei heikennä mahan toimintaa. Nyt tuntuu siltä, että mahakipukin on parempaa kuin tämä lamaantuneisuus. Olen kuitenkin selvinnyt tästä viikosta, vaikka mukava se ei ole ollut. Monta hermoilun ja ärtyneisyyden tunnetta, mutta sormet ei jaksa kirjoittaa mistään. Keräilen tällä viikolla itseäni ja toivon, että syksyn ankeus ei nyt jo ala kaatua päälle.

Psyykkisesti sairas

2007-08-18T01:36:00.000+03:00

Jaksan kirjoittaa taas... eli olen elossa. Sain J:ltä tukea kirjoittamiseen...yhtenä iltana hän tuli halaamaan ja sanoi, että olen rohkea. Rohkea kun kirjoitan itsestäni, vaikka se tekee kipeää.

Mutta siis...Taas yksi vauhdikas viikko alkaa olla takana. Hurja kiire ja kellon kanssa kilpaa juokseminen ja kaiken kukkuraksi mieli mennyt vuoristorataa. Onneksi tämä ilta toi mukanaan rentoutusta ja kaiken ahdistuksenkin purkua. Ilmoitin tänään pojille viiden tienoilla, että menen "pupulaan" ja tulen seiskaan mennessä, mutta niin kuin pojat varmasti jo sen sanottuani arvasivat, että tulen siis hetkeä ennen J:n lähtöä töihin.
Omana itsenä oloa kaikkine vikoineen ja vajavaisuuksineen, ilman häpeilyä ja asioiden kaunistelua. Miksi se on niin vaikeaa näyttää itsensä juuri sellaisena kuin on? Mutta minäkin olen oppinut, sillä voin näyttää millainen oikeasti olen, ilman mitään roolia. On todellakin ihmisiä joita jaksan kiinnostaa. Ihmisiä, joista näkee, että minäkin voin olla hyvää seuraa...siis minä...ilman hyväksynnän tarvetta ja hyväksytyksi tulemista. ..................jo niiden hetkien ja sellaisten ihmisten seurassa jaksaa jatkaa matkaa.

Muuten tämä viikko on ollut aika hysteerinen. Ahdistuksen hetkestä seuraavaan ja kaatumisen kautta ylös ja taas alas, mutta myös viisaita ahaa-elämyksiä. Vihaan teinejä -linja jatkui, onneksi teoriat on kuitenkin takana. Juntti ope otti salaa valokuvia minusta ja koin oloni halvaksi lehmäksi. Pistää varmaan kuvan seksisivuille nettiin ja alle irvokasta tekstiä. J sanoikin eilen yht´äkkiä, että on se kyllä aika outoa!! Enemmän kuin outoa.

Keskiviikkona yritin kokeilla luomupäivää. Ja huom! yritin. Aamulla tein päätöksen, että en ota lääkettä koko päivänä. Mielenvikaisuutta! Varasin yksityiselle lääkäriaikaa, sain aamupäiväksi. Iski paniikki ja väsymys. Peruin ajan, varasin uuden yhdeksi. Jumalaton määrä töitä, mutta suljin silmäni, jotta pää kestäisi ehjänä. Heräsin kahdeltatoista. Pikalähtö ja liikkeelle. Parkkia ei meinannut löytyä ja olin valmis kääntämään auton ja ajamaan kotiin. Peiton alle piiloon. Kuitenkin juuri kun olin päätökseni tehnyt, parkki löytyi. Myöhästyin kymmenen minuuttia. Minun mittakaavalla mitattuna se ei ole vielä edes myöhästymistä, mutta jostain syystä se lääkäri odotteli jo toimistossa. Mukava nainen, joka ymmärsi kyllä diagnoosini (kysyi syönkö lääkkeitä, joten välittäjäaineideni toiminta selvisi sitä kautta) takia aamun perumisen ja myöhästymisen. Ilman, että asiaa tarvitsi selittää. Hurjaa yleissivistystä omaava lääkäri. Kaikki siis hyvin, mutta lääkäri kysyi, että mikä on alkoholin käyttöni. Jostain aivoni sopukoista suustani tuli ulos, että en käytä, isäni ja veljeni ovat alkoholisteja, joten tiedän mitä se on. Lääkäri meni hämilleen, mutta siitä selvittyään kehui minua viisaaksi. Minä olen siis viisas!! Sitten näkö...tarvitsen lasit ajaessa. Kaikki siis vieläkin ihan ok, mutta lopuksi lääkäri näytti kirjoittamaansa lappua ja sanoi: Laitoin tähän kohtaan rastin PSYYKKISESTI SAIRAS!!!!!!!!!!!!! MITÄ HELVETTIÄ...................PSYYKKISESTI SAIRAS.................MINÄ............SIIS OLENKO OIKEASTI JOKU PSYKO.????????????????????????????????????? Lääkäri määrittelee minut vartin käynnillä psyykkisesti sairaaksi vain sen takia, että sairastan adhd:tä. En siis taaskaan ollut rohkea ja kyseenalaistanut diagnoosia vaan kuuntelin sydän pamppaillen lääkäriä. Mielessä takoi vain, että hyvästi luomupäivä. Lääkäri taisi kuitenkin huomata lamaannuksen ja jatkoi: Laitoin kuitenkin rastin myös kohtaan, että se sairaus ei haittaa autolla ajoa. Se siitä nyt olisi puuttunutkin. Kiitin lääkäriä ja poistuin. Maksettuani lähdin kävelemään autolle ja olin valmis hyökkäämään jokaisen vastaantulijan päälle kuin yleinen syyttäjä, jos hän olisi vilkaissutkin minuun päin. Minun ja yhteiskunnan onneksi katu oli hiljainen. Pääsin autolle ja J soitti. Kerroin käynnin kulun ja huomasin mielentilani tulehdusalttiuden. J ehdotti syömässä käyntiä, mutta en kyennyt jatkamaan puhelua. Onneksi minulla on viisas mies, joka tunnistaa oikeat tilanteet ja antaa minulle tilaa. Olin ehtinyt mesoa, että en syö ennen iltaa, mutta omakin viisaus on kasvanut ja tajusin ajaa hampurilaiselle. Kaksi haukkua hampurilaista ja heti perään Ritalin ja taas hampurilaista. Jo matkalla kotiin huomasin olotilani kohentuneen. Se on vaan pakko uskoa, että luomupäivät eivät sovi minulle. Sitä haluaisi jaksaa ilman lääkettä, mutta kun ei jaksa. Kantapään kautta lääkkeiden merkityksen huomaa. Jos voin edes hieman hillitä pientä adhd-päätäni, niin miksi en niin tekisi. Miksi sitä tulee hetkiä, että haluaa yrittää näyttää, että en minä mitään lääkkeitä tarvitse. Kuitenkin minä tarvitsen, jotta voin olla minä ja armollisempi itselleni ja jotta läheisten on helpompi olla lähelläni. Heillä on helpompi olla jo siitä syystä, että heidän ei tarvitse nähdä tuskaa kasvoiltani. Helvettiin siis luomupäivät!!!!!!!!!!!!!!!!

Torstaina ei riittänyt edes Ritalinit. Vihaan passikuvia. Viisi tuntia totaalista paniikkia ja samalla laskutuksen hoitaminen. Satoja harjoitusilmeitä. Kymmeniä hiusmalleja ja paitoja ja tuhansia sadatteluja ja puolison puoleen tukeutumista. Myöhässä lähtö ja kaaos. Nyt minulla on passikuvat, mutta edelleen se on kamalinta maailmassa, melkein.

Tämän viikon ylen uusinta adhd:sta oli muuten hillitön. Ainakin alku. Oli mahtavaa nauraa ääneen kun tuntui, että olin pääosassa. Ne puhuivat minusta. Taikuri Luttinen(?) puhui itsestään ja yksi nainen kuolleesta puolisostaan. Kuitenkin tuntui kuin ne olisivat kertoneet minusta. Vasta kun viimeinen vieras aloitti puhumaan huomasin olevani levoton ja ajatukset lähtivät harhailemaan. Asennon vaihtoja, kyllästymistä, miehen puhetyylin matkimista. Miten valitaan asiantuntija -vieraaksi niin hidastahtinen puhuja, kyseessä on kuitenkin tarkkaavaisuus- ja ylivikkaushäiriö. Kuitenkin ohjelma olisi ollut kaikille ihmisille hyödyllinen. Varmasti jokaisen ihmisen elinympäristöön kuuluu joku "meikäläinen". Niin kuin taikuri sanoi, että asiat vaan jää. On se sitten mielenkiintoisempaa tekemistä tai ei. J:kin huomautteli muutamiin kohtiin, että samasta puhutaan. Eli sekin oli viikon huippukohtia, huomata, että minä olen todellakin juuri se mistä puhutaan. Tämä on todellista ja tämä on meidän elämää. Puolisona eläneen vieraan kommentti: Intohimoista...hyvässä ja pahassa.

Vihaan teinejä!!

2007-08-14T17:37:00.000+03:00

Tänään toinen päivä teoriatunneilla. Sinne on valikoitunut parhaat yksilöt teineistä. Taidan olla vanha sielu nuoressa kropassa. Yks kaivaa nenää ja tutkii sen jälkeen aivoistansa tippuneet löydökset. Toinen on niin kovaa, että tuulella kaatuu. Yksi ei osaa käyttää sälekaihtimia ja minun pitää äidillisesti opastaa kuinka naruja vetämällä kaikki pelaa. Yksi toinen tyttölapsi katsoo minua ihaillen kuin olisin maailman seitsemäs ihme. Ja loput on vaan niin aivottomia. Olenko ainut ihminen, muut tulleet avaruudesta. En tiedä, koska nuo eivät ole vihreitä. Ehkä niillä on vain valepuvut. Ja se maikka...ärg...saaskutin leso. Mietin tänään, että se taitaa käytöksellään peittää oman tietämättömyytensä.
Ja kaiken huippu!!! Me katottiin tänään jotain 80-luvun videoo dieselistä, voiteluöljystä, imuputkista, akuista ja plaa plaa plaa. Ei jää päähän. Teki mieli sanoo, että mulla on mies noita juttuja varten. Mä vaan ajan. Ja kaiken huippu, maksan lähes kuussataa euroo tosta lystistä. Taidan huomenna vaan mennä ja huutaa ovella, että antakaa se himskatin kortti ja häivyn sitten.

Tack!

2007-08-14T17:32:00.000+03:00

Eka päivä ja olen saanut jo kommentteja. Vieläkin mietin, että oliko ihan pöljää antaa osoite teille, koska tämähän on vain minun juttuja. Minun sekalaista häröilyä. Tuntui kuitenkin hyvältä, että olitte käyneet jo tänään sivuilla ja antaneet positiivista palautetta. KIITOS!

Siis olen ärri!

2007-08-14T10:02:00.000+03:00

Olen ärri ja ensimmäinen oma tekstini on julkaistu. Uskon sen nyt kun tarkistin. Mietin juuri, että uskallanko antaa osoitetta kellekään. Haluanko kirjoittaa vain itselleni? Pelkäänkö siistiväni tekstiä, jos tiedän, että joku muu niitä lukee. Haluaisin antaa osoitteen eteenpäin...ottaisiko pupu sen vastaan? Sain nimittäin pupulta kimmokkeen tähän. Mutta en halua, että hän tuntee pahaa oloa siitä, että myös minä kirjoitan omaani. En halua, että tämä on kilpailu. Kuka tätä edes haluaisi lukea. Minun paskanjauhantaa! Elämäni ei ole kiinnostava. Olen adhd, naimisissa, yhden lapsen äiti, veljeni on sekaisin, isäni on sekaisin ja minä olen muuten vaan sekaisin. Veljeni on sekakäyttäjä, naisten hakkaaja ja mielenvikainen. Isäni... vihaan kutsua häntä isäksi...sovitaan, että kutsun häntä narsistiksi. Narsistiksi, koska hänellä on narsistinen persoonallisuushäiriö. Hän ei sitä tiedä, mutta minä tiedän. Hän on myös alkoholisti. Olen 25 vuotta ja hän on pilannut siitä ajasta 25, viimeiset seitsemän vuotta vain läsnäolollaan. Silloin pääsin irti hänestä. Hän nauttii ihmisten nöyryyttämisestä ja vallasta. Oksennan kohta kun ajattelenkin mitä kaikkea hän on tehnyt. Hän on paha paha ihminen. Sellainen, jota ei haluaisi ikinä lapsensa lähelle. Kirjoitan ehkä uudestaankin, täytyy miettiä kerronko tästä kellekään.

Tämäkään aamu ei ala hyvin!!

2007-08-14T09:46:00.000+03:00

Hengailin tänään tunnin... siis tapanani on liioitella... oikeasti 45 minuuttia päiväkodissa. Lapsi itkee, itkee ja itkee. Ei tahdo jäädä. Rakastaa äitiään. Haluaa vielä yhden suukon. Ja minä kuitenkin jätän hänet sinne. Vain siksi, että äitien mukamas kuuluu tehdä niin. Täytyy jättää lapsi ilman tunnetta hoitoon, vaikka oma ja lapsen sydän repeää. Olen huono äiti vailla johdonmukaista kasvatusta, jos en niin tee. Miksi tottelin tavisten juttuja? Miksi en ottanut lastani ja sanonut niille tädeille, että lapseni tulee huomenna paremmin levättyään ja saatuaan äidistään lisää voimaa? Siksi, että olen surkea äiti. Äiti, joka kuunteli typerien ihmisten juttuja siitä miten vain minun lähteminen siitä tilanteesta on ainut oikea. Olen paha! Taas kerran teen päätöksen, että en kuuntele muita. Pidän pääni seuraavan kerran. Vain lapseni ja minä päätämme kuinka toimitaan. Miksi kuitenkin epäilen, epäilen olenko siihen tarpeeksi vahva. En. Soitin päiväkotiin kuinka lapseni on selvinnyt aamun kauheudesta? Vastaus; Varmaan ihan hyvin kun oven läpi ei kuulu itkua tai huutoa. Ainahan lapsesi on ollut kiltti ja hienosta pärjännyt........................................................
No enhän minä nyt sitä helvetti tarkoittanutkaan, että lapseni on paha paholainen. Olisin halunnut vain kuulla miten hän jaksaa. Miksi se on niin vaikeaa. Vihaan niitä tätejä. Mietin jo hoitopaikan vaihtoa!!! Haluan vastauksia. Olen kärsimätön.