Tykkäätkö musta...

Haluan oppia sanomaan Ei! Haluaisin oppia ilmaisemaan mitä oikeasti haluan ja kuka olen.

Olen huomannut olevani muka-vahva ja muka-itsevarma, paskat en minä mitään sellaista ole. Oikeasti minähän haluan vaan miellyttää ihmisiä, olla se pirun kilttityttö, joka toivoo, että ympärillä ihmiset pitäisivät minusta. Olen tajunnut käyttäväni aivan suunnattomasti aikaa siihen, että mietin mitä kukakin minusta ajattelee, "pitääköhän se minusta Oikeasti, sanoinko typerästi, onkohan se Aina vihannut minua".

Tähän on pakko tulla muutos, sillä huomasin miettiväni, että rakastaakohan ja pitääköhän lapsenikaan minusta Ihan Oikeasti!

Mitä sitä kirjoittaisi...

kun mieli on tyhjä, olo veltto, aivot täysin jumissa ja ei vaan jaksaisi mitään. Ei jaksa ajatella, ei tehdä, ei ei ja ei.

Vihaan tätä olotilaa, kun pitäisi. Pitäisi oikeasti saada töitä tehtyä ennen aamuseitsemää, laittaa taas kerran ne monesti pestyt pyykit kuivumaan, etsiä lapselle jotain puhdasta huomista koulupäivää varten, peseytyä... Ja tuskallisinta, että myös huomenna pitäisi ihan vaan noiden kaikkien muiden pakottavien asioiden lisäksi liikkua. Liikkua syömään, vessaan, ruokkimaan lapset...

Paskaa tällainen harmaus! Tämä harmaus ja saamattomuus vaan ruokkii sitä, että kaikki asiat on tekemättä tai viimetingassa. Ja silloin käyttää senkin vähäisen ajan kaikkeen turhaan esim. tänne vuodattamiseen.

Yritän tunnustella omaa oloa, onko tämä taas sitä samaa minusta-ei-ole-mihinkään-vaihetta vai onko tämä jopa ihan uutta... ehkäpä ei. Tätähän tämä elämä on aina ollut. Vaihe johon kuuluu rankkaa väsymystä, saamattomuutta... ja jotain vaan sumuista. Ja taas jotain uuden etsimistä (työkkärinkin sivut on taas koluttu). Rakkaani pelkää aina näinä aikoina, että kohta se saa taas päähänsä jonkin uuden ja mahtavan idean, pahimpana vaihtoehtona uuteen koulutukseen hakeutumisen. Tiedän, tiedän, minun pitää vaan nyt muistaa, että tämä on ohimenevää ja kun tästä selviää, näkee taas selkeämmin ja katuu niitä hetkenmielijohteen ratkaisuja. Tiedetään, tiedetään, mutta mitä helvettiä sitä keksisi??

Ähä täällä Ärri!!

Voittekos uskoa, että tämä Ärri yrittää taas kerran kursia elämäänsä jonkinlaiseen muottiin, joten myös sitä kautta eksyin omaan blogiini.

Minulla alkoi itseni niskasta ottamisen aika, joten voi olla, että tekstiä syntyy myös tänne suuntaan. No joo, hienoja sanoja ja suunnitelmia... katsotaan kuinka kauan tätä vaihetta taas kestää.

No mutta asiaan (kun noita töitä pitäisi myös tehdä), olen nyt sitten kahden ihanan pojan äiti. Pieni ihminen sisälläni syntyi tähän hurjaan maailmaan pakkasten aikaan. Elämää ja touhua siis täällä riittää. Mutta myös sitä väsyttävää harmautta, kun tuntuu, että ei vaan jaksa. Ei jaksa edes liikkua. Mieli ja ruumis niin väsyneenä nauttii kaikesta kauniista. Aika ristiriitaista, mutta elämää.

Virallinen äitiyslomani loppuu ensi kuun alussa, mutta koko tämä aika on mennyt niin hankalaan töiden ja lasten yhteensovittamiseen. Ja tuloksenahan on tietysti väsynyt ja töissä niiiiin älyttömästi jälkeenjäänyt äiti. Haaveena nyt sitten on, että saisin edes päättää tämän "lomani" aikataulunmukaisesti työt nätistä pöydällä odottaen. Noh, adhd kun olen tarvitsen siihen hurjaa tsemppausta ja mieheni myötämielistä ja patistavaa asennetta. Olen tässä asiassa jo sen verran pitkällä, että olen "heikkouteni" ja kohtalaisen huonon oloni kertonut viime viikolla miehelle ja eilen ystävälle. Eli kaikki asiat pitää vain mennä niin, että ensin rankasti pohjalle, jotta voi alkaa sen niin perinteisen nousemisen. Miksi on pakko aina käydä alhaalla, jotta voi nousta?

Tänään vituttaa...

Huoli rakkaasta lähimmäisestä.
Aliarvostus.
Närästys.
Paska ohjaaja.
Hankaluus pidättää itkua.
Huominen leikkaus.
Pidätysvaikeus aivastaessa.
Yleinen huoli ja pelko kaikesta.

aaaaaaa

Makasin sohvalla supistuksen levitessä kehoon ja laulelin aaaa:ta ja oooo:ta. Pikku J tuli olohuoneeseen ja kysyi: Siunaaks äiti?
Sopi hyvin päivään, jolloin kerroin isovanhemmilleni, että en kuulu kirkkoon. Isoisäni loukkaantui tiedosta.
Minä harras uskovainen siinä sitten siunasin.