aaaaaaa

Makasin sohvalla supistuksen levitessä kehoon ja laulelin aaaa:ta ja oooo:ta. Pikku J tuli olohuoneeseen ja kysyi: Siunaaks äiti?
Sopi hyvin päivään, jolloin kerroin isovanhemmilleni, että en kuulu kirkkoon. Isoisäni loukkaantui tiedosta.
Minä harras uskovainen siinä sitten siunasin.

Keskiviikon itku ja torstain särky

Keskiviikko:
Aktiivista sosiaalista kanssakäymistä, ruokaa, töitä, taukoa ja rakkaan kanssaodottajan kanssa puhelinkeskustelua, töitä, työasioista keskustelua, J:n kanssa keskustelua työväsymisestä ja hänen kommentti eräästä työhommasta tyyliin "keksi sinä jotain, olet noissa asioissa parempi kuin minä", vetäytyminen nojatuoliin ja ahdistuksen väkisin hallintaa... siitä se sitten kuitenkin lähti.

Yritin nojatuolissa lukea lehteä ja saada ajatuksiani hallintaan. Tunnistaa tuskan tulo ja yrittää selvitä siitä omin voimin. Kerroin J:lle, että nyt alkaa vituttaa. Vituttaa niin, että en tiedä mistä johtuu. J lähti lapsen kanssa alakertaan iltapesuille. Jäin istumaan tuoliin ja yritin edelleen saada hallintaa omaan kehooni. Tunnistin kuitenkin, että narut irtoilivat käsistäni ja olin menettämässä kaiken voiman. Aloin mielessäni käydä läpi mikä ahdistaa. Ensin koin ahdistusta kaikesta "pienestä": pyykit on edelleen koneessa, pankki yrittää ottaa samaa talolainaa kahteen kertaan saman yön aikana (asia pitäisi hoitaa seuraavana päivänä), alv, muutaman tekstiviestin lähetys... tajusin vihdoin se oikean syyn...

Pojat palasivat alakerrasta iltapalalle. Huusin keittiöön, että nyt minä tiedän mikä vituttaa. J tuli kuuntelemaan. Kerroin, että en minä selviä. En jaksa ottaa nyt enää mitään uutta ja ahdistavaa, on rankka kuulla, että hän on väsynyt ja muutosta täytyy löytyä. On rankka suunnitella uutta työtehtävää, kun ei vaan jaksa. J nosti minut tuolista ja veti lähelleen. Silloin tuli itku, nyyhkytin J:n olkaa vasten, että en minä jaksa. Seuraavana päivänä on paljon töitä ja en jaksa siihen mitään ottaa projektia hoitaakseni. Puoliso lohdutti, että ei sinun tarvitsekaan ottaa ja jaksaa. Kuitenkin olin jo ahdistunut ja väsynyt. J huusi pojalle keittiöön, että isi tulee kohta, käyn vain laittamassa äitin nukkumaan. Laskeuduin alakertaan hillittömän itkuromahduksen kourissa. Itkin ja valitin, että naamakin on jaksettava pestä ja aamulla on jaksettava nousta. Tuntui ylivoimaiselta ajatukselta, että aamulla on oikeasti taas aamu ja silloin on jaksettava herätä ja noustava ylös.

Romahdin sänkyyn, mutta pikaisesti uusi ahdistus levisi taas kehoon... olo oli likainen ja suihkussa olisi jaksettava käydä. Itkin ja itkin. J auttoi vaatteiden riisumisessa ja talutti suihkuun. Hän tuli myös itse perässä ja alkoi pestä minua. Siinä olin suihkussa, itkin syvältä sisältäni ja vapisin, toisen pestessä minua. Samalla J tsemppasi minua, että ei ihme, että et enää jaksa. Paljon olet jo jaksanutkin.

Suihkun aikana poikamme oli tullut myös alas ja katseli hämmästyneillä silmillään äitiään. Suukottelin poikaa, pyysin anteeksi ja kerroin, että äiti on nyt vähän väsynyt. Kerroin myös rakastavani häntä. Poika selvästi helpottuneena sanoi, että ei se äiti haittaa, mäkin rakastan sua. Vetäydyin sänkyyn.

J toi iltapaa ja tuli lähellä. Siihen olkaani vasten hän nukahti ja minä pian perässä.

Torstai:
Katkonaista unta ja viimein kuudelta uni ei enää tullut. Pyörin sängyssä, kävin wc:ssä ja odotin ajan kulumista. Mietin, että millainen päänsärky on tulossa, ohimoilla jo vähän kuumotti. Kiitin tekstiviestillä rakastani. Seitsemältä herätin pojan ja puoli kahdeksan olimme jo päiväkodilla. Kotiin palatessani otin aamupalaa ja päänsärkylääkkeen. Toivoin, että pahaolo menisi ohi. Jouduin kuitenkin hakeutumaan sohvalle, pää tyynyjen ja viltin alle hautauneena tunsin olon menevän huonommaksi. Pää alkoi olla täynnä usvaa ja oksennus yritti nousta ylös. Sen jälkeen se sitten alkoi... mikään ei kestänyt sisällä ja yritin välillä raahautua sohvalle hakemaan voimia. Koko aamupäivä meni täysin ohi.

Nyt puran tässä koneen äärellä viimeisiä ahdistuksen rippeitä ja yritän saada pääni toimimaan, jotta saisin aloitettua vihdoin ne työtkin.

Tyhjyyttä vai ei

Koko syksyn olen miettinyt, että olenko toimeton vai en. Onko elämälläni nyt tarpeeksi merkitystä, onko minulla merkitystä, olenko täysin toimeton vai tunnenko välillä jopa kiirettä. On ollut hankala todistaa itselleen, että missä nyt mennään. Missä on se viime keväinen työnpaljous ja kiire. Olinko silloin enemmän näkyvämpi.

Tämä sairasloma ja tiedossa oleva vielä pidempi loma saa aivot jumitilaan. Oikeastaan en ole enää nimittäin sairaslomalla, vaan uudelleen "sijoitettuna". En nimittäin viimeksi suostunut ottamaan lääkäriltä sairaslomapaperia vaan totesin, että olemme pystyneet järjestämään työnkuvani uudelleen. Siis todellakaan emme ole pystyneet järjestämään, mutta en halunnut kertoa sitä totuutta lääkärille, joka kyseli pystynkö lepäämään tarpeeksi ja välttämään fyysisen työn. Pystyn siis välttämään kun en tee. Tottakai se on tarkoittanut paljon pienempää työtuntimäärää viikossa ja pienempää palkkaa. Nyt minulla on sitten viikollakin vapaapäiviä. Ensi viikolla minulla on vain kaksi täyttä päivää töitä ja kolmas aika mahdollinen. Eli vain kolme päivää viikossa olen palkkatöissä. Minulla on siis aikaa kyläillä, lueskella, katsella tallennettuja ohjelmia, siivota, kokkailla, pestä pyykkiä, leipoa, järjestellä kaappeja, nukkua pitkään (vaikka mahan koko hankaloittaa sitä jo melkoisesti) ....
Viime keväänä haaveilin juuri sellaisesta ajasta, mutta nyt en osaa sitä käyttää ilman syyllisyyden piikkiä rinnassa. Nyt olen taas laiskiainen, joka hoitaa osan viikkoa kotona "liian" vanhaa lasta.

Oikeasti pelkään leimautuvani nimikkeen alle "Kotirouva".