Haluan oppia sanomaan Ei! Haluaisin oppia ilmaisemaan mitä oikeasti haluan ja kuka olen.
Olen huomannut olevani muka-vahva ja muka-itsevarma, paskat en minä mitään sellaista ole. Oikeasti minähän haluan vaan miellyttää ihmisiä, olla se pirun kilttityttö, joka toivoo, että ympärillä ihmiset pitäisivät minusta. Olen tajunnut käyttäväni aivan suunnattomasti aikaa siihen, että mietin mitä kukakin minusta ajattelee, "pitääköhän se minusta Oikeasti, sanoinko typerästi, onkohan se Aina vihannut minua".
Tähän on pakko tulla muutos, sillä huomasin miettiväni, että rakastaakohan ja pitääköhän lapsenikaan minusta Ihan Oikeasti!
torstai 11. marraskuuta 2010
keskiviikko 10. maaliskuuta 2010
Mitä sitä kirjoittaisi...
kun mieli on tyhjä, olo veltto, aivot täysin jumissa ja ei vaan jaksaisi mitään. Ei jaksa ajatella, ei tehdä, ei ei ja ei.
Vihaan tätä olotilaa, kun pitäisi. Pitäisi oikeasti saada töitä tehtyä ennen aamuseitsemää, laittaa taas kerran ne monesti pestyt pyykit kuivumaan, etsiä lapselle jotain puhdasta huomista koulupäivää varten, peseytyä... Ja tuskallisinta, että myös huomenna pitäisi ihan vaan noiden kaikkien muiden pakottavien asioiden lisäksi liikkua. Liikkua syömään, vessaan, ruokkimaan lapset...
Paskaa tällainen harmaus! Tämä harmaus ja saamattomuus vaan ruokkii sitä, että kaikki asiat on tekemättä tai viimetingassa. Ja silloin käyttää senkin vähäisen ajan kaikkeen turhaan esim. tänne vuodattamiseen.
Yritän tunnustella omaa oloa, onko tämä taas sitä samaa minusta-ei-ole-mihinkään-vaihetta vai onko tämä jopa ihan uutta... ehkäpä ei. Tätähän tämä elämä on aina ollut. Vaihe johon kuuluu rankkaa väsymystä, saamattomuutta... ja jotain vaan sumuista. Ja taas jotain uuden etsimistä (työkkärinkin sivut on taas koluttu). Rakkaani pelkää aina näinä aikoina, että kohta se saa taas päähänsä jonkin uuden ja mahtavan idean, pahimpana vaihtoehtona uuteen koulutukseen hakeutumisen. Tiedän, tiedän, minun pitää vaan nyt muistaa, että tämä on ohimenevää ja kun tästä selviää, näkee taas selkeämmin ja katuu niitä hetkenmielijohteen ratkaisuja. Tiedetään, tiedetään, mutta mitä helvettiä sitä keksisi??
Vihaan tätä olotilaa, kun pitäisi. Pitäisi oikeasti saada töitä tehtyä ennen aamuseitsemää, laittaa taas kerran ne monesti pestyt pyykit kuivumaan, etsiä lapselle jotain puhdasta huomista koulupäivää varten, peseytyä... Ja tuskallisinta, että myös huomenna pitäisi ihan vaan noiden kaikkien muiden pakottavien asioiden lisäksi liikkua. Liikkua syömään, vessaan, ruokkimaan lapset...
Paskaa tällainen harmaus! Tämä harmaus ja saamattomuus vaan ruokkii sitä, että kaikki asiat on tekemättä tai viimetingassa. Ja silloin käyttää senkin vähäisen ajan kaikkeen turhaan esim. tänne vuodattamiseen.
Yritän tunnustella omaa oloa, onko tämä taas sitä samaa minusta-ei-ole-mihinkään-vaihetta vai onko tämä jopa ihan uutta... ehkäpä ei. Tätähän tämä elämä on aina ollut. Vaihe johon kuuluu rankkaa väsymystä, saamattomuutta... ja jotain vaan sumuista. Ja taas jotain uuden etsimistä (työkkärinkin sivut on taas koluttu). Rakkaani pelkää aina näinä aikoina, että kohta se saa taas päähänsä jonkin uuden ja mahtavan idean, pahimpana vaihtoehtona uuteen koulutukseen hakeutumisen. Tiedän, tiedän, minun pitää vaan nyt muistaa, että tämä on ohimenevää ja kun tästä selviää, näkee taas selkeämmin ja katuu niitä hetkenmielijohteen ratkaisuja. Tiedetään, tiedetään, mutta mitä helvettiä sitä keksisi??
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)