Laiskiainen

Olen laiska paska ja saamaton. Koko syksyn olen yrittänyt työstää ja opetella olemaan armollisempi itselleni, mutta kuitenkin tällaisena tyynenäkin päivänä havahdun itseni piiskaamiseen. Haukun itseäni kun huomaan surffailevani netissä, kirjoittelen ystäville sähköpostiviestejä ja puhun J:n kanssa puhelimessa niitä näitä. Soimaan itseäni jopa wc käyntien viemästä turhasta ajankulutuksesta. Minun pitäisi olla tehokas ja painaa töitä täysillä näin työpäivänä. En saa kuluttaa aikaani myöskään tällaiseen omaan itseeni keskittymiseen ja siitä vielä kirjoittamiseen. Tuhlaan aikaani.

Lauantaina kahdentoista tunnin työpäivästä puolet meni itseni haukkumiseen. Laskin kuljettamieni kuutioiden määrää ja ylimääräisiä askeleitani. Laskin kuinka monta minuuttia tuhlasin päivästä juuri niihin turhiin askeleisiin. Kyllä minä oikeasti tajuan olevani typerä ajatuksineni, mutta kuitenkin tuntuu, että en mahda ajatuksilleni mitään. Tiedän, että lauantainakin tein hyvän tuloksen, vaikka emme voineet tehdä pidempää työpäivää, jotta ehdimme siskoni lapsen synttäreille. Mutta mikään ei riitä. Muilta se riittää, mutta ei minulta.

Haluaisin oppia laiskottelemaan sohvalla ilman syyllisyyden tunnetta, käymään vessassa kaikessa rauhassa, surffailemaan netissä ilman kellon tarkkailua ja istumaan aloillani ilman hötkyilyä joka suuntaan. Lääkkeen myötä löysin kyvyn tehdä työni aikataulussa ja muutenkin mieleni on tasoittunut. En kimpoile joka suuntaan käyttäen koko tunneskaalaa. Kuitenkaan en ole löytänyt sitä tiettyä mielenrauhaa. Sitä mikä saisi ne koneet pysähtymään edes hetkeksi. Niin, että siihen vauhtiin ja vaatimuksiin ehtisi mukaan koko ruumiini ja sieluni. Minä ehtisin mukaan ilman kropassa jyskyttävää painetta.

Ja ketä minä kiinnostan. Jaksan valittaa päivästä toiseen omaa huonouttani, valitan ja valitan. No sittenhän valitan. Saanhan minä itselleni valittaa. Ja taas kerran puhun ja perustelen itselleni. Ärsyttävää!!!

TASA-ARVOA!!!

Kyllä kypsytti. Kypsytti niin, että aivot sumeni ja pystyin kuulemaan päässäni tapahtuvan naksauksen.

Tilasin viime viikolla adoptiota varten virkatodistuksen. Todistuksen, josta käy ilmi, että minä elän ja mieheni elää. Nyt jopa tiedän mitä koko virkatodistus tarkoittaa. Aluksi luulin, että sana virka tarkoittaa samaa kuin suomenkielessä yleensäkin. Mutta ei, se todistus pyydetään kirkkoherranvirastosta (jos kuuluu kirkkoon) eikä työnantajalta.

No virkatodistus saapui tällä viikolla ja kun olin kuoren avannut tuo aivojeni sumentuminen alkoi. Kuoressa oli yksi virkatodistus, jossa oli mieheni nimi, sotu ja syntymäpaikkakunta sekä maininta Elää. Avioliittotiedoissa oli minun nimeni ja sotu, sekä vihkipäivä ja että elän. Lapset kohdassa oli meidän lapsen tiedot. Mutta siis minä olen olemassa vain mieheni puolisona. Olen vain vaimo vailla omaa taustaa. En tarvitse edes omaa virkatodistusta kun riittää, että olen vaimo. P.....e minä en ole edes oman lapun arvoinen. Mikä minä siis olen? Olen aina pitänyt kuitenkin itseäni ihmisenä, naisena. Eikö se riitä? Eikö minua olisi olemassa, jos en olisi naimisissa?

Uhkasin jo erota kirkosta ja lähteä ehdolle ensi vaaleihin suuntana eduskunta, jotta saisin naiset olemaan muutakin kuin vaimoja. Saisin naiset olemaan riittäviä omana itsenään. Kuitenkin tuon todistuksen mukana oli lasku 3,35 € ja lasku suunnattuna minulle. Kelpaan siis laskun maksajaksi. Erittäin lohdullista. Ärg!!!!

Nyt siis meinaan ottaa yhteyttä kirkkoherranvirastoon ja pyytää oman virkatodistuksen. Haluan todistuksen, että olen olemassa omana itsenäni. Maksan mielelläni toiset 3,35 € siitä tiedosta. Pelastakaa Lasten sosiaalityöntekijälle ja seurakunnalle tuo yksi lappu riittää, mutta minulle ei. Vastustan!!!

Ilta

Mieleni ja ruumiini on väsynyt. Jalat eivät jaksa kuljettaa minua nukkumaan ja aivot eivät jaksa edes ajatella unta. On omituista olla näin väsynyt. Enkä edes tiedä miksi olen näin väsynyt. Pelottavaa ajatella, että jos eläisin yksin kukaan ei olisi saattamassa minua sänkyyn. Kukaan ei huomaisi, vaikka nukkuisin tässä koneen ääressä aamuun tai seuraavaan iltaan. Onneksi en ole yksin.

Olen tänään myös tajunnut kerrankin tehneeni oikean ratkaisun. Kävin nimittäin tänään eräässä toimistossa ja vain astuessani toimistoon, paksu, karhea, painava ja tumma verho laskeutui ylleni. Vain toimiston surumielisyys välittyi minuun. Ei siellä kukaan ollut kuolemaa tekemässä, mutta minun oloni oli kuollut. Huomasin, että toimistot eivät ole minua varten. Kiitin omaa rohkeuttani, että keväällä annoin itselleni luvan olla minä. Annoin itselleni luvan lopettaa ahdistava työ. Nyt vasta uskallan sanoa sen ääneen, että sellainen työ ei ole minua varten. Istua koneen ääressä pölyisessä toimistossa. Kyllähän minä siis nykyäänkin istun puolet viikosta juuri tämän koneen ääressä, mutta kukaan ei vahdi minua. Voin aloittaa työni illalla kymmeneltä tai aamulla kymmeneltä. Voin syödä tai olla syömättä, ilman kamalaa suunnittelua siitä kuka menee tänään syömään kenenkin kanssa. Ähäkutit siellä toimistossa. Minulla on kaunis työhuone ja mukava työtuoli. Voin laittaa työtuolini puolimakaavaan asentoon ja käyttääkin sitä työpäiväni aikana. Voin siis laiskotella. Hah!! Ja vielä viimeisen kerran koko vanhalle työtiimille.....HAH!!!

Ja onhan minulla aika iso autokin. Ajoin nimittäin lauantaina ekan kerran ihan kunnolla koko yhdistelmällä. Kävin läheisessä kaupungissa ajossa. Ajoin sen kaupungin läpi...rekalla. Siis melkein 23 metriä pitkällä ajoneuvolla, jossa on renkaita enemmän kuin osaan hahmottaa. Se kaupunki on aina mielestäni ollut inhottava ajaa, pääväylä menee kaupungin läpi. Lopuksi, kun tulin kotiin käänsin koko rekan meidän omassa pihassa. Olin aivan linkussa, kärri melkein vierellä (se on kuitenkin ainut keino saada rekka käännettyä pihassamme). Minä kuitenkin tein sen. Mieheni kehui suoritustani kun hän katseli penkereeltä minua. Nautin salaa hänen kehuistaan, mutta kuitenkin vähättelin saavutustani hänelle. Sisälläni tuntui kuitenkin mieletöntä mielihyvää. Olin väsynyt ja energinen.

Säntäilen aina sinne tänne ja suunapäänä, mutta kuitenkin olen taas päässyt jaloilleni. Kannan itseäni eteenpäin. Kompuroin ja kaadun ja taas olen pystyssä. Taas kerran löysin palaset tähän elämääni. Taas hetken osaan tätä palapeliä rakentaa.

Yö

Vaikka aivot tahtoisivat olla tehokkaat ja karsia turhat ajatukset ja mietteet, ne eivät kuitenkaan pysty siihen. Koko elimistö ilmoittaa kun kaikki ei ole hyvin. Kuvottaa, uni ei tule, sisällä on jonkinlainen hätätila. Tuntuu kuin minun sisälläni olisi sisäänrakennettu Valmiuskeskus. Keskus, joka ahertaa tauotta. Ei anna minulle rauhaa, vaikka minä sitä vihaisesti vaatien pyydänkin. Pyydän, että Valmiuskeskus lopettaa hetkeksi raatamisen ja antaa minun nukkua. Selitän keskuksen väelle, että minun TÄYTYY nukkua, jotta jaksan herätä aamulla, viedä pojan hoitoon ja hoitaa työni kunnialla. Ne eivät usko minua, niillä on tärkeämpää tekemistä kuin minun kuunteleminen. Olen vain keho, joka kantaa niitä mukanaan. Kuuntelen ulkopuolisena niiden tärkeää touhua. Antakaa minun jo olla!

Tuo tunne tulee aina kun minulla on keskeneräisiä asioita. Ja niitä on aina ja paljon. Nyt mieleni on sekaisin. Mieheni isä sai pahan raivokohtauksen perjantaina. Emme tajunneet yhtään mitään. Itkimme vain molemmat. Jatkoimme itkemistä myös lauantaina. Koko viikonlopun halusin unohtaa asian ja olla vahvana. Minunhan kuuluu myös välillä tukea puolisoani. Kuitenkin yön saapuessa en ole vahva. Keskus saa vallan. Keskus käy kaikki asiat läpi. Ne puntaroi asiat joka kantilta ja miljoonaan kertaan, kuitenkaan ratkaisua ei synny. Ne elättelevät hetken ajatusta, että kaikki on hyvin ja että kaikki selviää, ja juuri kun alan siihen uskoa, ne vetävät maton altani ja heittävät minut maan alle pimeään.

Tekemättömät työasiatkin saavat minut voimaan noin. Olen niinä hetkinä kokonaisvaltaisesti jännitystilassa. Sykkeenikään ei tasoitu. Väsyttää. Silmät kirvelevät. Ajatus häviää. En tajua. En edes tajua mitä en tajua, kun en vaan tajua.