Yö

Vaikka aivot tahtoisivat olla tehokkaat ja karsia turhat ajatukset ja mietteet, ne eivät kuitenkaan pysty siihen. Koko elimistö ilmoittaa kun kaikki ei ole hyvin. Kuvottaa, uni ei tule, sisällä on jonkinlainen hätätila. Tuntuu kuin minun sisälläni olisi sisäänrakennettu Valmiuskeskus. Keskus, joka ahertaa tauotta. Ei anna minulle rauhaa, vaikka minä sitä vihaisesti vaatien pyydänkin. Pyydän, että Valmiuskeskus lopettaa hetkeksi raatamisen ja antaa minun nukkua. Selitän keskuksen väelle, että minun TÄYTYY nukkua, jotta jaksan herätä aamulla, viedä pojan hoitoon ja hoitaa työni kunnialla. Ne eivät usko minua, niillä on tärkeämpää tekemistä kuin minun kuunteleminen. Olen vain keho, joka kantaa niitä mukanaan. Kuuntelen ulkopuolisena niiden tärkeää touhua. Antakaa minun jo olla!

Tuo tunne tulee aina kun minulla on keskeneräisiä asioita. Ja niitä on aina ja paljon. Nyt mieleni on sekaisin. Mieheni isä sai pahan raivokohtauksen perjantaina. Emme tajunneet yhtään mitään. Itkimme vain molemmat. Jatkoimme itkemistä myös lauantaina. Koko viikonlopun halusin unohtaa asian ja olla vahvana. Minunhan kuuluu myös välillä tukea puolisoani. Kuitenkin yön saapuessa en ole vahva. Keskus saa vallan. Keskus käy kaikki asiat läpi. Ne puntaroi asiat joka kantilta ja miljoonaan kertaan, kuitenkaan ratkaisua ei synny. Ne elättelevät hetken ajatusta, että kaikki on hyvin ja että kaikki selviää, ja juuri kun alan siihen uskoa, ne vetävät maton altani ja heittävät minut maan alle pimeään.

Tekemättömät työasiatkin saavat minut voimaan noin. Olen niinä hetkinä kokonaisvaltaisesti jännitystilassa. Sykkeenikään ei tasoitu. Väsyttää. Silmät kirvelevät. Ajatus häviää. En tajua. En edes tajua mitä en tajua, kun en vaan tajua.