Jumissa

Tämä on taas niitä päiviä kun olen totaalisen jumissa.

Nämä päivät tunnistaa jo aamulla. Sängyssä riita aikaiseksi J:n kanssa. Molemmat pojat pomppivat päälläni. Kaikki on niin pitkään hyvin kun minuun ei satu. Sitten minuun sattuu, loukkaannun ja suutun isomman J:n tavasta pyytää anteeksi. Minusta siinä on enemmän ärtyneisyyden ääntä kuin oikeaa tarkoitusta. Suuttuneena jään alakertaan lukemaan aku ankkaa. Todellakin olen vihainen. Kuulen J:n keittävän teetä minulle. Vyöryn yläkertaan, sillä en halua, että hän tekee minulle aamupalaa, olenhan suuttunut. Ilmoitan pojille, että minuun sattui ja kumpikaan ei ole pyytänyt anteeksi. Saan anteeksipyynnöt. Annan anteeksi, mutta kuitenkin kaikkien sunnuntaimieli on pilalla. Tai ainakin minun. Meillä piti olla tehokas siivousaamu, mutta olen jumissa. Kaikki asiat ärsyttää, mikään ei luista. Piti olla siistiä ennen kuin minä lähden ystäväni synttäreille ja pojat pelaamaan. Enää reilu tunti aikaa ja koti on siivoamatta, vaatteet miettimättä ja märkinä, muisti sekaisin... lista on loputon... vihdoin sen tajusin... kello on puoli kaksi ja olen unohtanut ottaa lääkkeen. Miksi sen muistaminen on niin vaikeaa. Aina silloin unohdan sen ottaa kun jo sängyssä alkaa ristiriita. Sen jälkeen olen niin suuttunut, että mikään ei kiinnosta ja innosta. Ennen lääkettä jokainen vapaapäivä alkoi näin. Niin uuvuttavaa.

Lomakuumetta!

Olen aivan tohinoissani. Ehkä jo kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla lämpimään. Ei todellista.

Ystävieni viisaiden ajatuksien ja ideoiden saattelemana minäkin rohkenen lähteä reissun päälle. Suunnittelemme neljän naisen tai emme pelkästään suunnittele vaan myös toteutamme irtiottoa arjesta. Olen ensimmäistä kertaa lähdössä ulkomaille ilman lastani ja miestäni. Minä arka kotihiiri ikävöin jo nyt. Mutta luotan äidinvaistooni, lapseni on jo lähes viisivuotias ja hän selviää.

Uskon, että reissu tuo syksyyni valoa ja virtaa. Jo nyt kohteen valinta ja yleinen suunnitteluhässäkkä piristää ja saa suupielet nousemaan ylös. Toisaalta selailen Finnairin sivuja opetellakseni matkalaukkujen enimmäispainot, nesteiden pakkausohjeet, laukkujen lukitsemiset ja jopa huomaan selaavani lennon aikana tehtäviä jumppaohjeita. En todellakaan usko koskaan niitä tekeväni, mutta kaikkien asioiden ulkoa opettelu luo turvallisuuden tunnetta.

Onneksi meidän kahden adhd-häröilijän mukaan on lähdössä kaksi hieman vakaampaa matkanjohtajaa. En koskaan kykenisi tekemään lopullista päätöstä matkakohteesta ja tarvittavista matkatavaroista. Kuuntelen sujuvasti muiden suosituksia ja esitän vain toiveeni, että sadetta ja kylmää ei olisi. Toivon matkan jo koittavan, mutta kuitenkin panikoin, että minulle tulee kiire. Tulee kiire, vaikka en tiedä mistä asiasta. Varmaan vaan kaikesta.

Suunnittelen ottavani mukaan keväällä hankkimani uuden lentolaukun. Kuitenkin arvelen, että se on liian pieni. Mitä jos ottaisin kuitenkin ison lentolaukkumme... Onko se liian suuri? Mitä jos otan molemmat... Millä kengillä lähden Suomesta? Otanko Widmerin vai Vichyn kasvojen puhdistusgeelin? Tarvitsen mukaani Cliniquen kasvonaamion, kynsisakset, aurinkolasit...olen jo paniikissa ja hermona... Mutta minä tarvitsen kuitenkin tätä. Aivoni saavat liikettä. Joka syksy tuntuu kuin aivoni pysähtyisivät ja minä muumioidun. Joka syksy olen tehnyt jotain muutosta elämääni. Kesän jälkeen päätin, että tänä syksynä en ryhdy itseni kanssa kilpajuoksuun. En kehitä itseäni, en ryhdy hakemaan uutta opiskelupaikkaa, en hanki toista työtä. Mutta matkalle en silloinkaan sanonut ei. Nyt uskon, että olen oppinut hiukan itseni käyttäytymistä. Riittää kolmen yön reissu ulkomailla ystävien seurassa. Jo nyt tiedän, että tälle syksylle se riittää. Minun ei tarvitse tehdä koko elämääni vaikuttavia ratkaisuja, jotka kantavat myös syksyn yli. Reissu toivottavasti kantaa vielä syksyn yli, mutta vain muistojen voimin. Muistot riittävät.

Sisko ja sen veli

Vaikka tieto satuttaa minua, minulla todellakin on veli. Veli, joka on ollut minulle tärkeä. Joka on puolustanut minua lapsena. Haluaisin muistaa hänet sellaisena kuin hän oli silloin. Hän on komea tai paremminkin kaunis. Hänellä on terävät piirteet ja hän on vaalean kaunis. Hänen hymynsä on valloittanut monta tyttöä. Hänellä on hyvät puhelahjat ja paljon kavereita.
Kuitenkin hän on aina ollut ahdistunut, vihannut elämää ja kaivannut vapautta. Miksi minä en saa häntä sellaisena kuin muut saavat veljensä. Miksi hän haluaa tuhota elämänsä vain sen vuoksi, että narsisti on jo tuhonnut meidät kaikki. Miksi hän ei halua näyttää sille paskalle, että me kyllä selvitään, me selvitään ilman sitä. Minä niin haluaisin veljeni. Minulla on ikävä!!!!!!!!!
Hänen lähelleen ei voi mennä, sillä hän voi tehdä mitä vain. Hän on arvaamaton ja vaarallinenkin. Hän on mielisairas. Hänellä on todettu ainakin masennus, skitsofrenia ja vielä joku mielialahäiriä/sairaus. Hän lääkitsee itse itseään.

Olen jo pitkään tehnyt surutyötä. Ajatellut, että kun hänen kuolemansa koittaa kaikki on sitten helpompaa. Haluan uskoa niin. Toivon, että se päivä koittaa. Hänen olonsa helpottuu. Siihenkin haluan uskoa. Uskon, että hän löytää vasta sitten rauhan. Jos minä muuten en Jumalaan usko, niin siihen haluan uskoa, että Jumala antaa hänelle sitten rauhan.

Tämä vuosien taistelu palasi taas mieleeni kun näin hänet. Hän polki pyörällä ja minä matkustin autolla. Katseemme eivät kohdanneet, mutta tuska siirtyi minuun. Oli sadepäivän aamu, minulla kunnolla päällä, hänellä vain t-paita, farkut ja tennarit sekä erittäin vanha pyörä. Arvelen, että hän oli polkemassa kauppaan hakemaan sadepäivän ratoksi hieman kostuketta. T-paita paljasti hänen vaalealla ihollaan loistavat isot tatuoinnit. Värjätty tukka roikkui sivuilla ja vasemmassa kädessä oli likaantunut sideharso. Sideharso oli sidottu rystysistä ranteeseen saakka. Vettä satoi ja oli kylmä. Hän oli niin paljas... ja tämän kirjoittaminen niin raskasta. Kaikki minussa itkee. En näe tietokoneruutua edes kunnolla, minuun sattuu. Mutta onko oikein, että minä valitan kipuani kun se kipu on varmasti hänellä. Minä tunnen kipua vain sydämessäni hän tuntee sen joka solullaan. En halua, että hän joutuu kokemaan tuskaa. Hän on yrittänyt jo kymmeniä kertoja itsemurhaa siinä onnistumatta. Hänen rohkeutensa ei ole riittänyt. Kerran olen siskojeni kanssa vienyt hänet yöllä sairaalaan ja sieltä suoraan Moisioon. Hän oli aivan sekaisin, vaikka promilleja ei ollutkaan. Hän oli kiskonut väkisin kyntensäkin irti. Mutta hän osaa puhua. Meitä siskoja ja meidän tuskaa ei kuunneltu. Hän selittää itsensä aina pois. Mitä väliä meistä muista ja meidän huolesta. Tottakai me jaksetaan elää aina tämän tuskan kanssa. Niinä harvoina kertoina kun äitimme soittaa niin luulen, että hän soittaa veljen kuolemasta. Pelkään, mutta kuitenkin odotan.
Kaikesta huolimatta en uskalla päästää häntä enää lähelleni, sillä hän on muuttunut siitä lapsuuden veljestä. Jo silloin pelkäsin häntä, mutta uskalsin kuitenkin asettua häntä vastaan. Nyt pelkään itseni ja perheeni puolesta. En halua, että hän alkaa taas soittelemaan ja uhkailemaan henkeäni. En halua kuulla hänen suustaan, että olen saatanan huora, jonka on kuoltava. En halua, sillä haluan hänet nauravana, rakastettavana, huolehtia-veljenä, joka karkottaa kiusaajat pois.

Mutta minun on uskottava, että en voi saada häntä. Minun on elettävä suruni kanssa. Minun on jaksettava myös hänen puolestaan. Minä rakastan sinua veljeni ja toivon, että loppumatkasi on jonain päivänä helpompaa. Minä niin rakastan sinua!!