Sisko ja sen veli

Vaikka tieto satuttaa minua, minulla todellakin on veli. Veli, joka on ollut minulle tärkeä. Joka on puolustanut minua lapsena. Haluaisin muistaa hänet sellaisena kuin hän oli silloin. Hän on komea tai paremminkin kaunis. Hänellä on terävät piirteet ja hän on vaalean kaunis. Hänen hymynsä on valloittanut monta tyttöä. Hänellä on hyvät puhelahjat ja paljon kavereita.
Kuitenkin hän on aina ollut ahdistunut, vihannut elämää ja kaivannut vapautta. Miksi minä en saa häntä sellaisena kuin muut saavat veljensä. Miksi hän haluaa tuhota elämänsä vain sen vuoksi, että narsisti on jo tuhonnut meidät kaikki. Miksi hän ei halua näyttää sille paskalle, että me kyllä selvitään, me selvitään ilman sitä. Minä niin haluaisin veljeni. Minulla on ikävä!!!!!!!!!
Hänen lähelleen ei voi mennä, sillä hän voi tehdä mitä vain. Hän on arvaamaton ja vaarallinenkin. Hän on mielisairas. Hänellä on todettu ainakin masennus, skitsofrenia ja vielä joku mielialahäiriä/sairaus. Hän lääkitsee itse itseään.

Olen jo pitkään tehnyt surutyötä. Ajatellut, että kun hänen kuolemansa koittaa kaikki on sitten helpompaa. Haluan uskoa niin. Toivon, että se päivä koittaa. Hänen olonsa helpottuu. Siihenkin haluan uskoa. Uskon, että hän löytää vasta sitten rauhan. Jos minä muuten en Jumalaan usko, niin siihen haluan uskoa, että Jumala antaa hänelle sitten rauhan.

Tämä vuosien taistelu palasi taas mieleeni kun näin hänet. Hän polki pyörällä ja minä matkustin autolla. Katseemme eivät kohdanneet, mutta tuska siirtyi minuun. Oli sadepäivän aamu, minulla kunnolla päällä, hänellä vain t-paita, farkut ja tennarit sekä erittäin vanha pyörä. Arvelen, että hän oli polkemassa kauppaan hakemaan sadepäivän ratoksi hieman kostuketta. T-paita paljasti hänen vaalealla ihollaan loistavat isot tatuoinnit. Värjätty tukka roikkui sivuilla ja vasemmassa kädessä oli likaantunut sideharso. Sideharso oli sidottu rystysistä ranteeseen saakka. Vettä satoi ja oli kylmä. Hän oli niin paljas... ja tämän kirjoittaminen niin raskasta. Kaikki minussa itkee. En näe tietokoneruutua edes kunnolla, minuun sattuu. Mutta onko oikein, että minä valitan kipuani kun se kipu on varmasti hänellä. Minä tunnen kipua vain sydämessäni hän tuntee sen joka solullaan. En halua, että hän joutuu kokemaan tuskaa. Hän on yrittänyt jo kymmeniä kertoja itsemurhaa siinä onnistumatta. Hänen rohkeutensa ei ole riittänyt. Kerran olen siskojeni kanssa vienyt hänet yöllä sairaalaan ja sieltä suoraan Moisioon. Hän oli aivan sekaisin, vaikka promilleja ei ollutkaan. Hän oli kiskonut väkisin kyntensäkin irti. Mutta hän osaa puhua. Meitä siskoja ja meidän tuskaa ei kuunneltu. Hän selittää itsensä aina pois. Mitä väliä meistä muista ja meidän huolesta. Tottakai me jaksetaan elää aina tämän tuskan kanssa. Niinä harvoina kertoina kun äitimme soittaa niin luulen, että hän soittaa veljen kuolemasta. Pelkään, mutta kuitenkin odotan.
Kaikesta huolimatta en uskalla päästää häntä enää lähelleni, sillä hän on muuttunut siitä lapsuuden veljestä. Jo silloin pelkäsin häntä, mutta uskalsin kuitenkin asettua häntä vastaan. Nyt pelkään itseni ja perheeni puolesta. En halua, että hän alkaa taas soittelemaan ja uhkailemaan henkeäni. En halua kuulla hänen suustaan, että olen saatanan huora, jonka on kuoltava. En halua, sillä haluan hänet nauravana, rakastettavana, huolehtia-veljenä, joka karkottaa kiusaajat pois.

Mutta minun on uskottava, että en voi saada häntä. Minun on elettävä suruni kanssa. Minun on jaksettava myös hänen puolestaan. Minä rakastan sinua veljeni ja toivon, että loppumatkasi on jonain päivänä helpompaa. Minä niin rakastan sinua!!