Mieleni ja ruumiini on väsynyt. Jalat eivät jaksa kuljettaa minua nukkumaan ja aivot eivät jaksa edes ajatella unta. On omituista olla näin väsynyt. Enkä edes tiedä miksi olen näin väsynyt. Pelottavaa ajatella, että jos eläisin yksin kukaan ei olisi saattamassa minua sänkyyn. Kukaan ei huomaisi, vaikka nukkuisin tässä koneen ääressä aamuun tai seuraavaan iltaan. Onneksi en ole yksin.
Olen tänään myös tajunnut kerrankin tehneeni oikean ratkaisun. Kävin nimittäin tänään eräässä toimistossa ja vain astuessani toimistoon, paksu, karhea, painava ja tumma verho laskeutui ylleni. Vain toimiston surumielisyys välittyi minuun. Ei siellä kukaan ollut kuolemaa tekemässä, mutta minun oloni oli kuollut. Huomasin, että toimistot eivät ole minua varten. Kiitin omaa rohkeuttani, että keväällä annoin itselleni luvan olla minä. Annoin itselleni luvan lopettaa ahdistava työ. Nyt vasta uskallan sanoa sen ääneen, että sellainen työ ei ole minua varten. Istua koneen ääressä pölyisessä toimistossa. Kyllähän minä siis nykyäänkin istun puolet viikosta juuri tämän koneen ääressä, mutta kukaan ei vahdi minua. Voin aloittaa työni illalla kymmeneltä tai aamulla kymmeneltä. Voin syödä tai olla syömättä, ilman kamalaa suunnittelua siitä kuka menee tänään syömään kenenkin kanssa. Ähäkutit siellä toimistossa. Minulla on kaunis työhuone ja mukava työtuoli. Voin laittaa työtuolini puolimakaavaan asentoon ja käyttääkin sitä työpäiväni aikana. Voin siis laiskotella. Hah!! Ja vielä viimeisen kerran koko vanhalle työtiimille.....HAH!!!
Ja onhan minulla aika iso autokin. Ajoin nimittäin lauantaina ekan kerran ihan kunnolla koko yhdistelmällä. Kävin läheisessä kaupungissa ajossa. Ajoin sen kaupungin läpi...rekalla. Siis melkein 23 metriä pitkällä ajoneuvolla, jossa on renkaita enemmän kuin osaan hahmottaa. Se kaupunki on aina mielestäni ollut inhottava ajaa, pääväylä menee kaupungin läpi. Lopuksi, kun tulin kotiin käänsin koko rekan meidän omassa pihassa. Olin aivan linkussa, kärri melkein vierellä (se on kuitenkin ainut keino saada rekka käännettyä pihassamme). Minä kuitenkin tein sen. Mieheni kehui suoritustani kun hän katseli penkereeltä minua. Nautin salaa hänen kehuistaan, mutta kuitenkin vähättelin saavutustani hänelle. Sisälläni tuntui kuitenkin mieletöntä mielihyvää. Olin väsynyt ja energinen.
Säntäilen aina sinne tänne ja suunapäänä, mutta kuitenkin olen taas päässyt jaloilleni. Kannan itseäni eteenpäin. Kompuroin ja kaadun ja taas olen pystyssä. Taas kerran löysin palaset tähän elämääni. Taas hetken osaan tätä palapeliä rakentaa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
1 kommentti:
Aina kun olet käynyt jättämässä minun blogiini kommentin, arvaan, että olet myös jatkanut omaa tarinaasi :-) Keskeytän heti työni ja kiiruhdan kiinnostuneena lukemaan ajatuksiasi.
Juuri siksi väsymystä ei tarvitse pelätä, kun et ole yksin. Olet turvassa ja voit antaa väsymyksen kertoa, mitä tarvitset. Ihanaa, että näet oman arvosi raskaiden hetkien lomassa.
Lähetä kommentti