Lomakuumetta!

Olen aivan tohinoissani. Ehkä jo kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla lämpimään. Ei todellista.

Ystävieni viisaiden ajatuksien ja ideoiden saattelemana minäkin rohkenen lähteä reissun päälle. Suunnittelemme neljän naisen tai emme pelkästään suunnittele vaan myös toteutamme irtiottoa arjesta. Olen ensimmäistä kertaa lähdössä ulkomaille ilman lastani ja miestäni. Minä arka kotihiiri ikävöin jo nyt. Mutta luotan äidinvaistooni, lapseni on jo lähes viisivuotias ja hän selviää.

Uskon, että reissu tuo syksyyni valoa ja virtaa. Jo nyt kohteen valinta ja yleinen suunnitteluhässäkkä piristää ja saa suupielet nousemaan ylös. Toisaalta selailen Finnairin sivuja opetellakseni matkalaukkujen enimmäispainot, nesteiden pakkausohjeet, laukkujen lukitsemiset ja jopa huomaan selaavani lennon aikana tehtäviä jumppaohjeita. En todellakaan usko koskaan niitä tekeväni, mutta kaikkien asioiden ulkoa opettelu luo turvallisuuden tunnetta.

Onneksi meidän kahden adhd-häröilijän mukaan on lähdössä kaksi hieman vakaampaa matkanjohtajaa. En koskaan kykenisi tekemään lopullista päätöstä matkakohteesta ja tarvittavista matkatavaroista. Kuuntelen sujuvasti muiden suosituksia ja esitän vain toiveeni, että sadetta ja kylmää ei olisi. Toivon matkan jo koittavan, mutta kuitenkin panikoin, että minulle tulee kiire. Tulee kiire, vaikka en tiedä mistä asiasta. Varmaan vaan kaikesta.

Suunnittelen ottavani mukaan keväällä hankkimani uuden lentolaukun. Kuitenkin arvelen, että se on liian pieni. Mitä jos ottaisin kuitenkin ison lentolaukkumme... Onko se liian suuri? Mitä jos otan molemmat... Millä kengillä lähden Suomesta? Otanko Widmerin vai Vichyn kasvojen puhdistusgeelin? Tarvitsen mukaani Cliniquen kasvonaamion, kynsisakset, aurinkolasit...olen jo paniikissa ja hermona... Mutta minä tarvitsen kuitenkin tätä. Aivoni saavat liikettä. Joka syksy tuntuu kuin aivoni pysähtyisivät ja minä muumioidun. Joka syksy olen tehnyt jotain muutosta elämääni. Kesän jälkeen päätin, että tänä syksynä en ryhdy itseni kanssa kilpajuoksuun. En kehitä itseäni, en ryhdy hakemaan uutta opiskelupaikkaa, en hanki toista työtä. Mutta matkalle en silloinkaan sanonut ei. Nyt uskon, että olen oppinut hiukan itseni käyttäytymistä. Riittää kolmen yön reissu ulkomailla ystävien seurassa. Jo nyt tiedän, että tälle syksylle se riittää. Minun ei tarvitse tehdä koko elämääni vaikuttavia ratkaisuja, jotka kantavat myös syksyn yli. Reissu toivottavasti kantaa vielä syksyn yli, mutta vain muistojen voimin. Muistot riittävät.