Tänään vituttaa...

Huoli rakkaasta lähimmäisestä.
Aliarvostus.
Närästys.
Paska ohjaaja.
Hankaluus pidättää itkua.
Huominen leikkaus.
Pidätysvaikeus aivastaessa.
Yleinen huoli ja pelko kaikesta.

aaaaaaa

Makasin sohvalla supistuksen levitessä kehoon ja laulelin aaaa:ta ja oooo:ta. Pikku J tuli olohuoneeseen ja kysyi: Siunaaks äiti?
Sopi hyvin päivään, jolloin kerroin isovanhemmilleni, että en kuulu kirkkoon. Isoisäni loukkaantui tiedosta.
Minä harras uskovainen siinä sitten siunasin.

Keskiviikon itku ja torstain särky

Keskiviikko:
Aktiivista sosiaalista kanssakäymistä, ruokaa, töitä, taukoa ja rakkaan kanssaodottajan kanssa puhelinkeskustelua, töitä, työasioista keskustelua, J:n kanssa keskustelua työväsymisestä ja hänen kommentti eräästä työhommasta tyyliin "keksi sinä jotain, olet noissa asioissa parempi kuin minä", vetäytyminen nojatuoliin ja ahdistuksen väkisin hallintaa... siitä se sitten kuitenkin lähti.

Yritin nojatuolissa lukea lehteä ja saada ajatuksiani hallintaan. Tunnistaa tuskan tulo ja yrittää selvitä siitä omin voimin. Kerroin J:lle, että nyt alkaa vituttaa. Vituttaa niin, että en tiedä mistä johtuu. J lähti lapsen kanssa alakertaan iltapesuille. Jäin istumaan tuoliin ja yritin edelleen saada hallintaa omaan kehooni. Tunnistin kuitenkin, että narut irtoilivat käsistäni ja olin menettämässä kaiken voiman. Aloin mielessäni käydä läpi mikä ahdistaa. Ensin koin ahdistusta kaikesta "pienestä": pyykit on edelleen koneessa, pankki yrittää ottaa samaa talolainaa kahteen kertaan saman yön aikana (asia pitäisi hoitaa seuraavana päivänä), alv, muutaman tekstiviestin lähetys... tajusin vihdoin se oikean syyn...

Pojat palasivat alakerrasta iltapalalle. Huusin keittiöön, että nyt minä tiedän mikä vituttaa. J tuli kuuntelemaan. Kerroin, että en minä selviä. En jaksa ottaa nyt enää mitään uutta ja ahdistavaa, on rankka kuulla, että hän on väsynyt ja muutosta täytyy löytyä. On rankka suunnitella uutta työtehtävää, kun ei vaan jaksa. J nosti minut tuolista ja veti lähelleen. Silloin tuli itku, nyyhkytin J:n olkaa vasten, että en minä jaksa. Seuraavana päivänä on paljon töitä ja en jaksa siihen mitään ottaa projektia hoitaakseni. Puoliso lohdutti, että ei sinun tarvitsekaan ottaa ja jaksaa. Kuitenkin olin jo ahdistunut ja väsynyt. J huusi pojalle keittiöön, että isi tulee kohta, käyn vain laittamassa äitin nukkumaan. Laskeuduin alakertaan hillittömän itkuromahduksen kourissa. Itkin ja valitin, että naamakin on jaksettava pestä ja aamulla on jaksettava nousta. Tuntui ylivoimaiselta ajatukselta, että aamulla on oikeasti taas aamu ja silloin on jaksettava herätä ja noustava ylös.

Romahdin sänkyyn, mutta pikaisesti uusi ahdistus levisi taas kehoon... olo oli likainen ja suihkussa olisi jaksettava käydä. Itkin ja itkin. J auttoi vaatteiden riisumisessa ja talutti suihkuun. Hän tuli myös itse perässä ja alkoi pestä minua. Siinä olin suihkussa, itkin syvältä sisältäni ja vapisin, toisen pestessä minua. Samalla J tsemppasi minua, että ei ihme, että et enää jaksa. Paljon olet jo jaksanutkin.

Suihkun aikana poikamme oli tullut myös alas ja katseli hämmästyneillä silmillään äitiään. Suukottelin poikaa, pyysin anteeksi ja kerroin, että äiti on nyt vähän väsynyt. Kerroin myös rakastavani häntä. Poika selvästi helpottuneena sanoi, että ei se äiti haittaa, mäkin rakastan sua. Vetäydyin sänkyyn.

J toi iltapaa ja tuli lähellä. Siihen olkaani vasten hän nukahti ja minä pian perässä.

Torstai:
Katkonaista unta ja viimein kuudelta uni ei enää tullut. Pyörin sängyssä, kävin wc:ssä ja odotin ajan kulumista. Mietin, että millainen päänsärky on tulossa, ohimoilla jo vähän kuumotti. Kiitin tekstiviestillä rakastani. Seitsemältä herätin pojan ja puoli kahdeksan olimme jo päiväkodilla. Kotiin palatessani otin aamupalaa ja päänsärkylääkkeen. Toivoin, että pahaolo menisi ohi. Jouduin kuitenkin hakeutumaan sohvalle, pää tyynyjen ja viltin alle hautauneena tunsin olon menevän huonommaksi. Pää alkoi olla täynnä usvaa ja oksennus yritti nousta ylös. Sen jälkeen se sitten alkoi... mikään ei kestänyt sisällä ja yritin välillä raahautua sohvalle hakemaan voimia. Koko aamupäivä meni täysin ohi.

Nyt puran tässä koneen äärellä viimeisiä ahdistuksen rippeitä ja yritän saada pääni toimimaan, jotta saisin aloitettua vihdoin ne työtkin.

Tyhjyyttä vai ei

Koko syksyn olen miettinyt, että olenko toimeton vai en. Onko elämälläni nyt tarpeeksi merkitystä, onko minulla merkitystä, olenko täysin toimeton vai tunnenko välillä jopa kiirettä. On ollut hankala todistaa itselleen, että missä nyt mennään. Missä on se viime keväinen työnpaljous ja kiire. Olinko silloin enemmän näkyvämpi.

Tämä sairasloma ja tiedossa oleva vielä pidempi loma saa aivot jumitilaan. Oikeastaan en ole enää nimittäin sairaslomalla, vaan uudelleen "sijoitettuna". En nimittäin viimeksi suostunut ottamaan lääkäriltä sairaslomapaperia vaan totesin, että olemme pystyneet järjestämään työnkuvani uudelleen. Siis todellakaan emme ole pystyneet järjestämään, mutta en halunnut kertoa sitä totuutta lääkärille, joka kyseli pystynkö lepäämään tarpeeksi ja välttämään fyysisen työn. Pystyn siis välttämään kun en tee. Tottakai se on tarkoittanut paljon pienempää työtuntimäärää viikossa ja pienempää palkkaa. Nyt minulla on sitten viikollakin vapaapäiviä. Ensi viikolla minulla on vain kaksi täyttä päivää töitä ja kolmas aika mahdollinen. Eli vain kolme päivää viikossa olen palkkatöissä. Minulla on siis aikaa kyläillä, lueskella, katsella tallennettuja ohjelmia, siivota, kokkailla, pestä pyykkiä, leipoa, järjestellä kaappeja, nukkua pitkään (vaikka mahan koko hankaloittaa sitä jo melkoisesti) ....
Viime keväänä haaveilin juuri sellaisesta ajasta, mutta nyt en osaa sitä käyttää ilman syyllisyyden piikkiä rinnassa. Nyt olen taas laiskiainen, joka hoitaa osan viikkoa kotona "liian" vanhaa lasta.

Oikeasti pelkään leimautuvani nimikkeen alle "Kotirouva".

Uusi elämä

Sisälläni kasvaa ja kehittyy uuden elämän alku. Pieni siemen on jo parinkymmenen sentin mittainen ja painaa noin 200g. Se siemen on jo ihminen, sydän lyö, keuhkot toimivat ja potkut tuntuvat kehossani. Sisälläni on iloa, surua, odotusta, ahdistusta ja kaipuuta. Iloitsen omasta lapsestani, mutta tajuan, että kaikki tämä on niin särkyvää. Kaikki tämä odotus voidaan viedä minulta minä hetkenä hyvänsä. Toista lasta odottaessani olen pelokkaampi ja surullisempi. Nyt tämä on niin henkilökohtaista. Juuri minun kehoni yrittää työntää häntä ulos ja vaikeuttaa lapseni alkutaivalta. Tunnen suurta vihaa, että miksi juuri nyt. Joka soluni haluaa tätä lasta, mutta miksi joudun pelkäämään kaiken menetystä.

Kesä oli täyttä tuskaa, vaikka toivoin, että saisin nauttia vuoden kohokohdasta. Oksensin aivan jatkuvasti, joten kotonaolon jälkeen jatkoin oksentamista sairaalassa. Mursin kylkiluuni oksentamisesta, joten pahoinvointi muuttui erittäin kivuliaaksi. Sitten minulla todettiin placenta praevia totalis (etinen istukka) eli lapseni ei todennäköisesti voi syntyä alakautta. Jos alan synnyttämään alakautta, lapseni menehtyy.

Tunteet myllertävät sisälläni, mietin kuinka saan lapseni viereeni ja tunnen hänen hengityksen kasvoillani, mutta toisaalta mietin kuolinilmoituksen tekstiä. Olen aina ollut ihminen, joka haluaa valmistautua kaikkeen. Ajattelen, että mikään ei tunnu niin pahalta, jos sen on jo valmiiksi käsitellyt. Koen, että jos kaikki päättyy huonosti en tuota pettymystä ja surua vain itselleni vaan myös pojalleni, miehelleni ja kaikille minulle tärkeille ihmisille.

Sen olen kuitenkin jo päättänyt, että minulla on jo kaksi ihanaa ja maailman parasta lasta...vaikka toista en saisikaan syliini, hän on aina vierelläni.

Kesä

Olen syntynyt kesällä ja aina olen tuntenut eläväni kesää aivan eri energialla kuin muita vuodenaikoja. Kesäisin rakastan ulkoilla ja möngertää kasvimaalla, nähdä siementen kehittyvän loistoonsa. Vihdoin talven pimeyden ja harmauden tilalle on tullut valoisuus ja toiveikkuus. Ehkä myös uuden elämän alku.

sihteerikkö

Ja kyllä risoo...Vastasin puhelimeen omalla nimelläni. Toisessa päässä ihminen sanoi: "Saisinko puhelimeen autoilijan?" Pieni hiljaisuus. Vastasin: "Tavallaan puhelimessa (mietin mielessäni, että nojoo siis varatj., mutta olkoon.". Taas hiljaisuus. "Aha, no täällä..."

Siis automaattisesti toisessa päässä soittanut mies ajatteli, että minä naisena en voi olla autoalalla yrittäjänä. Minähän olen varmasti vain pieni sievä sihteerikkö, joka yhdistelee puheluita kynsien viilauksen lomassa. Arvatkaa vaan tehtiinkö diiliä? Ei!

adhd ja myrsky

Luin kerrankin hyvän jutun adhd:sta. Uusimmassa Kauneus ja Terveys-lehdessä oli juttu adhd aikuisesta, perheenäidistä. Oli kiva, että jutun henkilö oli juuri ulkoapäin tarkasteltuna aivan tavallinen nainen, kolme lasta, mies, työ, talo ja auto. Niin kuin hän sanoo, vain toinen samanlainen voi täysin ymmärtää mitä tuntee.

Hauskoja aivan samankaltaisuuksia löytyi useita.
- Monta eri opiskelun aloitusta ja monta eri työtä
Minäkin olen melkein valmis kiinteistönvälittäjä, melkein valmis isännöitsijä ja olen myös aloittanut tradenomin opinnot. Mitään niistä en varmastikaan tule koskaan saamaan päätökseen. Ammattini on ollut myyjä, isännöitsijä..... ja nyt rekkakuski. Näin se menee.

- Tasaisuus on kuolemaksi

- Keskittymistä vaativat tehtävät ovat haastavia
Adhd saa toimimaan välillä vaarallisenkin impulsiivisesti ja panee mielialan seilaamaan ylös ja alas.

- Räjähtävää innostuneisuutta asiaa kuin asiaa kohtaan, mutta myös nopeaa kyllästymistä ja otteen herpaantumista

- Kun koti on siisti, itse puhdas ja olo muutenkin mainio, valaistus sopivan hämärä, mutta ei pimeä, levollista hiljaisuutta.....Ja räjähdys...Joku on jättänyt lehden väärään asentoon, laittaa valon äkkiä ja liian kirkkaana päälle, kolahdus tai muuten vaan joku asia ei ole niin kuin pitäisi, joku rikkoo päänsisäisen rauhani, silloin kaikki on pilalla. Silloin ei vaan kykene keskustelemaan tai ajattelemaan kirkkaasti. Väärä aistiärsyke vie kaiken huomion.

- Oman tilan ja rauhan tarve
Vetäydyn usein alakertaan ja pyydän, että minua ei häiritä. Suljen oven ja haluan omiin oloihini.

- Väärässä tilanteessa puhuminen ja väärällä tavalla
Joskun on vaan niin vaikea keskittyä siihen mitä ympärillä puhutaan. Kuitenkin usein yritän antaa vieressä puhujalle/puhujille sellaisen kuvan, että kyllähän minä tiedän mitä puhutaan. Päässäni on vähän väliä suuria mustia aukkoja, joita yritän kursia kokoon. Havahdun kesken keskustelun siihen, että sanon: "mitäs minä nyt olinkaan sanomassa?". Saatan toistaa lausetta, mutta ajatukseni menevät vain enemmän solmuun enkä saa mistään kiinni. Puhun paljon, mutta samalla se on myös erittäin rankkaa, koska siinä pitäisi myös ymmärtää toisen puhetta ja kommentoida siihen. Mieheni kysyy usein minulta puhelimessa, että "oletko vielä siellä vai puhunko minä yksin?".
Hän on varmaan niin läheinen, että en jaksa skarpata joka hetki hänen kanssa puhuessa. Muille vaan esitän kysymyksiä, mistä puhuttiinkaan?

- Unohtelu
Toissa-aamuna poikani sanoi takapenkiltä, että :"Jes, äiti sä muistit! Muistit, että mut pitää viedä hoitoon!". Hän on niin tottunut siihen, että äiti ajelee vaille mitään ajatusta pitkin kylää ja pienen pojan pitää aina huutaa istuimestaan, että :"äiti, me oltiin menossa hoitoon, sun pitää vielä mut päiväkotiin".
Jutun nainen kertoo pyörittävänsä viikon yhtä pesukoneellista, kun ei muista tyhjentää sitä ajoissa. Juuri nyt mulla on koneessa pyykit, jotka on pyöriny neljä kertaa. Viimeksi aamulla laitoin sen pyörimään, kun olin taas unohtanut laittaa pyykit kuivumaan. Sen takia meidän pyykkivuori pääsee kasvamaan hillittömän kokoiseksi, koska yhtä koneellista pyöritetään niin monta kertaa.

- Nopea kyllästyminen
No todellakin.

- Ja se, että asiaa vähätellään
On niin raivostuttavaa kuulla, että niinhän jokaisella. Tai koita vaan yrittää muistaa ottaa pyykit ajoissa. Ihan kuin se jotain auttaisi. Teen niin älyttömästi sen eteen, että muistan hoitaa asiat. Tsemppaan itseäni ja välillä jopa ruoskin. En tee unohtelua tahallani ja todellakin haluaisin olla ihminen, joka hoitaa asiansa huolella ja ajoissa. Ja kun viimein jotain muistin hoitaa, kehun itseäni hetken, mutta sitten taas muistan, että vielä niin paljon on hoitamatta.
Kyllä meillä kaikilla on heikkouksia, mutta monen on niin vaikeaa käsittää, että on turhauttavaa, että niin monta on itsellä. Minun oloani ei nimittäin yhtään helpota se, että ihminen sanoo, että kyllähän minäkin unohdan ja ei se mitään haittaa ja jos sulla muka on adhd niin mikähän mulla on. Paskan väliä, se ei helpota.

- Pinta näyttää tyyneltä, mutta ajatukset lentävät milloin pienessä tuulenvireessä, milloin taifuunin kuorissa

Ihana kevät!!!!!

Ja pah!!!! Aina keväisin kaikki ihastelevat luonnon ihmeellisyyttä. Ihanaa sitä ja ihanaa tätä. Ennen olen mennyt siihen mukaan, koska kaikkienhan on ihasteltava äiti maan voimaa. Mutta en enää. Uskallan äristä ja vihata kevättä. Uskallan sanoa, että minä en tykkää.

Olen nimittäin hetki sitten päässyt ylös sängystä, migreenin kourista. Kävin aamulla istumassa vapaapäivän kunniaksi kuistin rappusilla ja tekemässä sitä samaa ällöttävää ihastelua. Viiden minuutin jälkeen silmät tuntuivat kankeilta ja tulin sisälle. Otin heti lääkkeen, mutta liian myöhään. Vetäydyin sänkyyn päätäni pidellen. Silmät iskivät neonvihreää tulitusta ja pää huuti hoosiannaa. Olin tuskahiki pinnassa ja oksensin muidenkin edestä. Hakeuduin aina sänkyyn, mutta vessa veti puoleensa. Viimein sain unen päästä kiinni, rakkaani rapsuttaessa selkääni. Ja neljältä iltapäivällä sain mahani ottamaan vastaan syötävää ja aloittamaan vapaapäivän ja migreenin kunniaksi paperihommat. Täällä siis taas istun sälekaihtimet kiinni ja aurinkolasit silmillä. Kevät ei ole minua varten, tulisi jo kesä!

Piilossa omassa kodissaan

Siskoni soitti eilen, että veljemme on lähimaisemissa pari viikkoa. Hän on menossa siskon luokse kylään ja oli kysellyt myös meidän perheen tilannetta...voi paska! Nyt sitten olen lymyillyt omassa kodissani. Etupihan ikkunat pimentoon ja eväät toimistoon mukaan. Täällä olen sitten päivän ahertanut, vankina. En halua ainakaan olla yksin, jos hän ilmestyy. Silloin jotain voi tapahtua eikä kukaan tietäisi. Peloissani olen miettinyt itseäni makaamassa verilammikossa, tavarat varastettuna viereltäni ja ovet levällään mieheni saapuessa kotiin. Puhelin täynnä päiväkodin soittoyrityksiä. Jo illalla kuvittelin hänen seisovan makuuhuoneen ikkunan takana ja tirkistelevän iltarutiinejani ja paljasta vartaloani. Kaksi kertaa kävin yläkerrassa vain tarkistamassa, että olin aktivoinut murtohälyttimen. Peitin suihkun jälkeen itseni ja hautauduin peiton alle katsomaan televisiota.
Nyt pitäisi lähteä viemään päivän tuotokset postiin, mutta on kaameaa mennä ovesta ulos. Mitä, jos hän on heti vastassa huutamassa Huora! Koskaan ei vaan voi tietää mikä on päivän fiilis ja selvyysaste. Tänään voi olla hyvin, mutta huomenna toisin.

Kevät

Nyt se on täällä ja silmiin koskee. Niin pitkään tätä olen taas odottanut, mutta ei näinkään ole hyvä, koska ulkona on ärsyttävän kirkasta. Sälekaihtimet kiinni (myös pölyn vuoksi hyvä laittaa :)) ja aurinkolasit päähän, niin sitten on hyvä. Lumen alta alkaa paljastua kaikkea likaista ja ulosmeno muistuttaa lukuisista pihatöistä. Alkaa ahdistaa, aivan liikaa tekemistä kun aloittaminen sylettää. Niin ja en ole löytänyt juuri sitä ihanaa kevättakkia, josta haaveilen... miksi siis edes mennä ulos. On vaikea uskoa, että kuitenkin odotan katujen kuivumista ja sauvakävelylenkkejä ilman toppakuteita ja juoksemista läkähdyksiin asti. Ja nyt harmittaa, että en aloittanut juoksun treenaamista tosimielellä aikaisemmin. Ystäväni on menossa juoksemaan puolimaratonin ja nyt auringon tullessa esiin on oma poltekin syntynyt. Selasin netistä juoksupäiväkirjoja ja ajatus kuukausien tähtäävään treenaamiseen ei talven säässä haukutellut, mutta nyt kaikki on ehkä toisin, mutta taas liian myöhään.

Ystävänpäivää!

Mulla on tosi hyvä mieli. Olen tänään nauranut jo useaan otteeseen, milloin yksin milloin puhelimen välitykselle toisen ihmisen kanssa. Ihana tunne, että juuri tänään ystävänpäivänä olen saanut iloa muista ihmisistä. Eilen virittäydyin jo hyvälle mielelle ystävien seurassa ja viimeiset naurut olen nauranut enoni kanssa puhelimessa. Olen lukenut pohjanmaan murretta ja kertonut hauskoja juttuja eteenpäin ja arvostellut vedet silmissä jehovan todistajia ja erästä sukulaista. Minulle on soitettu ja haluttu toivottaa hyvää ystävänpäivää, olen saanut toivotukset postin kautta ja olen tuntenut sydämessäni onnellisuutta. Olen olemassa, olen olemassa ilman, että ilmoitan sitä huutaen kaikille. Minut on huomattu. Ja vähän myös alan uskoa, että joku jopa pitää minusta. Juuri tätä tunnetta olen aina hakenut. Tunnetta, että olen ja elän, hyväksyttynä jäsenenä.

En minäkään oo täyrellinen, multa puuttuu heikkouret!

Tunne

Piti vain tulla sivuille ihastelemaan sivujeni tunnetta. Ei tekstin vaan jonkun muun mikä sivuissa herättää minussa kipristelyä. Sivun vahvuus, värit, tyyli... On vaikea selittää, mutta joku niissä on mikä saa vain katsomaan sivua ilman, että luen mitään.

Huhuu!

Olen täällä taas! Kun katsoo edellistä päivämäärää, on vaikea uskoa, että siitä on niinkin pitkä aika. Toisaalta, kyllähän tässä välissä on myös paljon tapahtunut. Ei mitään suurta, mutta kuitenkin uusi vuosi on jo menossa. Ja joulukin meni, samoin ihanan piristävä Lissabonin matka (josta on kuitenkin liian pitkä aika). Mitähän muuta on tapahtunut? Varmaan vain sitä tavallista arkea ja siitä selviytymistä. Juuri niiden tavallisten asioiden takia on tämä bloginkin päivitys jäänyt. Kaikesta uudesta on aina kiva innostua, mutta sitten tulee taas jotain muuta mieleen, joten tänne paluu on vaatinut hurjaa itsensä niskasta ottamista. Nyt tämän suuren edistysaskeleen otin. Hyvä minä!

Olen jo monta viikkoa pyöritellyt mielessäni nasevia, hauskoja ja hienoja kertomuksia taisteluistani tässä maailmassa, kuitenkin nyt kun niistä olisi kirjoitettava ei mitään tule päähän. Pääni, joka ei koskaan tunnu olevan lepotilassa, on juuri nyt sellaisen vallassa.

Ehkä höpöttelen nyt vain mitä mieleen pälkähtää niin seuraavalla kerralla ei ole niin suurta kynnystä tulla takaisin. Mutta mitähän mieleeni nyt pälkähtäisikään...

Aloitetaan alusta;
Marraskuu 2007
Lissabon:
aurinkoa, hyvää seuraa, valoisuutta, hieno hotelli, ei suomalaisia, minä maailmalla, ikävä kotiin, hulluja taksikuskeja, rasvaisia ranskalaisia, uima-allas, aamupalaboxi, kylpytakki, tossut, iloisia ihmisiä, tupakansavua, lentoemäntien korkeita korkoja, ostoskeskuksia, adidastennarit, pakkaamista, portugalilaisia telenovelia, ilmeitä, eleitä...

lunta, töitä, liukasta, koulusurmat, piilolinssit, hammaslääkärissä käyntiä, parturi, hyvää seuraa...

Joulukuu 2007
pikkujoulut, töitä, kiirettä, kokouksia, toive saada paljon lahjoja, lahjojen ostoa, joulun tuoksua, joulu, paljon lahjoja, uudenlainen joulu kotona, ei lunta... niin ja mainitsinko jo lahjat!!!

Tammikuu 2008
lapsen synttärit, töitä (valvottuja öitä), parturi, hyvää seuraa, kummipojan synttärit, kummipojan synttäri, ystävän synttärit, oman lapsen ihastelua, ärsyttäviä ihmisiä...

Ja lopuksi tämän helmikuun alku:
hääpäivä, helsinki, hotelli, jääshow, uusia tanssivaatteita, iloisia ihmisiä, hiihtoa, töitä, palavereja, valtavia päänsärkyjä, migreeni ja eilen kaikkien päänsärkyjän kunniaksi kalautin pään metallipalkkeihin (töissä) kaksi isoa kuhmua ja yksi terävä vereslihalla oleva kuhmu jäi muistoksi

Asiat päivitetty!