Soittorasia

Minulla on niin valtava koti-ikävä. Eletään viimeisiä päiviä "kommuunissa" asuen. Neljä viikkoa takana ja nyt tuntuu siltä, että nämä viimeiset kaksi päivää on ylivoimaisen vaikeat. Itken lohdutonta itkua joka kerta kun käyn kotona. Sydäntä puristaa ja kaikki asiat tuntuvat kaatuvan päälle. Olen huutanut ja itkenyt kahden päivän sisään enemmän kuin koko kesänä yhteensä.

Kun vielä ei ole tarpeeksi hommaa ulkona niin päätettiin järjestää sitä lisää sisällä. Yritetään nimittäin epätoivoisesti saada keittiön pöytätasoja tummiksi, mutta koko vahateollisuus on meitä vastaan. Purkkeja alkaa löytyä yhtä paljon kuin paikallisesta maalausliikkeestä, mutta lopputulos ei vaan miellytä. Koen itseni surkeaksi luuseriksi ja syytän samalla J:tä maailman pahuudesta. Huudan naama aivan pokerina, että; Se on sinun tehtäväsi ratkaista tämä ongelma!!, vaikka tiedän, että hän yrittää parhaansa ja vielä siitäkin enemmän. Raataa töidenkin jälkeen niska limassa, vain meidän perheen parhaaksi ja sitten tulen vielä minä vaatimaan ja karjumaan ja itkemään ikävää. Pyysin eilen anteeksi käytöstäni pienemmältä J:ltä ja tuo jumalainen lapseni sanoi minulle "Ei se äiti minua haittaa. Mullakin on tosi kova ikävä kotiin". Jopa hänkin tajuaa, että perheen pinna alkaa olla aika maksimaalisella tasolla.

Raivattiin eilen varastoa ja löysin sieltä vanhan pahvilaatikon. Sisältä paljastui minun vanhoja
koulukirjoja ja muutakin vanhaa tavaraa. Sieltä löytyi myös vanha soittorasiani. Musta kiiltäväpintainen jonka kannessa on kukkaornamenttia. Sisällä on peili ja kaksi avattavaa peiliä. Keskellä on peili, jonka päällä kaksi joutsenta liikkuu magneetin voimasta kun vääntää musiikkia. Heti kun silmäni osuivat soitto-/korurasiaan, tunsin sydämessä tuskan. Käänsin vipua ja samaan aikaan kun musiikki alkoi kuulua ja joutsenet tanssia, virtasivat kyyneleeni. Tuo soittorasia oli minun pakoreittini lapsena. Perhehelvetin ollessa päällä tai sen helvetin hetkeksi tauottua avasin rasian ja kuvittelin olevani ballerina, joka tanssii pois kaikesta tuskasta.
En muista olisinko koskaan kuunnellut ja katsellut niitä joutsenia ilman itkua. En nytkään. Itkin aikani ja laitoin rasian takaisin pahvilaatikkoon ja päätin, että käyn tuon laatikon kokonaan läpi heti kun olen päässyt kotiin ja tunnen olevani turvassa.

Muistatko muuten kummitäti, että mistä olen tuon rasian saanut? Minä en muista. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, olen ollut kai niin pieni. Toivottavasti narsisti ei ole sitä ostanut, mutta vaikka olisikin niin haluan säilyttää ja vaalia soittorasiaa. Se on pelastanut minut niin usein.