Psyykkisesti sairas

Jaksan kirjoittaa taas... eli olen elossa. Sain J:ltä tukea kirjoittamiseen...yhtenä iltana hän tuli halaamaan ja sanoi, että olen rohkea. Rohkea kun kirjoitan itsestäni, vaikka se tekee kipeää.

Mutta siis...Taas yksi vauhdikas viikko alkaa olla takana. Hurja kiire ja kellon kanssa kilpaa juokseminen ja kaiken kukkuraksi mieli mennyt vuoristorataa. Onneksi tämä ilta toi mukanaan rentoutusta ja kaiken ahdistuksenkin purkua. Ilmoitin tänään pojille viiden tienoilla, että menen "pupulaan" ja tulen seiskaan mennessä, mutta niin kuin pojat varmasti jo sen sanottuani arvasivat, että tulen siis hetkeä ennen J:n lähtöä töihin.
Omana itsenä oloa kaikkine vikoineen ja vajavaisuuksineen, ilman häpeilyä ja asioiden kaunistelua. Miksi se on niin vaikeaa näyttää itsensä juuri sellaisena kuin on? Mutta minäkin olen oppinut, sillä voin näyttää millainen oikeasti olen, ilman mitään roolia. On todellakin ihmisiä joita jaksan kiinnostaa. Ihmisiä, joista näkee, että minäkin voin olla hyvää seuraa...siis minä...ilman hyväksynnän tarvetta ja hyväksytyksi tulemista. ..................jo niiden hetkien ja sellaisten ihmisten seurassa jaksaa jatkaa matkaa.

Muuten tämä viikko on ollut aika hysteerinen. Ahdistuksen hetkestä seuraavaan ja kaatumisen kautta ylös ja taas alas, mutta myös viisaita ahaa-elämyksiä. Vihaan teinejä -linja jatkui, onneksi teoriat on kuitenkin takana. Juntti ope otti salaa valokuvia minusta ja koin oloni halvaksi lehmäksi. Pistää varmaan kuvan seksisivuille nettiin ja alle irvokasta tekstiä. J sanoikin eilen yht´äkkiä, että on se kyllä aika outoa!! Enemmän kuin outoa.

Keskiviikkona yritin kokeilla luomupäivää. Ja huom! yritin. Aamulla tein päätöksen, että en ota lääkettä koko päivänä. Mielenvikaisuutta! Varasin yksityiselle lääkäriaikaa, sain aamupäiväksi. Iski paniikki ja väsymys. Peruin ajan, varasin uuden yhdeksi. Jumalaton määrä töitä, mutta suljin silmäni, jotta pää kestäisi ehjänä. Heräsin kahdeltatoista. Pikalähtö ja liikkeelle. Parkkia ei meinannut löytyä ja olin valmis kääntämään auton ja ajamaan kotiin. Peiton alle piiloon. Kuitenkin juuri kun olin päätökseni tehnyt, parkki löytyi. Myöhästyin kymmenen minuuttia. Minun mittakaavalla mitattuna se ei ole vielä edes myöhästymistä, mutta jostain syystä se lääkäri odotteli jo toimistossa. Mukava nainen, joka ymmärsi kyllä diagnoosini (kysyi syönkö lääkkeitä, joten välittäjäaineideni toiminta selvisi sitä kautta) takia aamun perumisen ja myöhästymisen. Ilman, että asiaa tarvitsi selittää. Hurjaa yleissivistystä omaava lääkäri. Kaikki siis hyvin, mutta lääkäri kysyi, että mikä on alkoholin käyttöni. Jostain aivoni sopukoista suustani tuli ulos, että en käytä, isäni ja veljeni ovat alkoholisteja, joten tiedän mitä se on. Lääkäri meni hämilleen, mutta siitä selvittyään kehui minua viisaaksi. Minä olen siis viisas!! Sitten näkö...tarvitsen lasit ajaessa. Kaikki siis vieläkin ihan ok, mutta lopuksi lääkäri näytti kirjoittamaansa lappua ja sanoi: Laitoin tähän kohtaan rastin PSYYKKISESTI SAIRAS!!!!!!!!!!!!! MITÄ HELVETTIÄ...................PSYYKKISESTI SAIRAS.................MINÄ............SIIS OLENKO OIKEASTI JOKU PSYKO.????????????????????????????????????? Lääkäri määrittelee minut vartin käynnillä psyykkisesti sairaaksi vain sen takia, että sairastan adhd:tä. En siis taaskaan ollut rohkea ja kyseenalaistanut diagnoosia vaan kuuntelin sydän pamppaillen lääkäriä. Mielessä takoi vain, että hyvästi luomupäivä. Lääkäri taisi kuitenkin huomata lamaannuksen ja jatkoi: Laitoin kuitenkin rastin myös kohtaan, että se sairaus ei haittaa autolla ajoa. Se siitä nyt olisi puuttunutkin. Kiitin lääkäriä ja poistuin. Maksettuani lähdin kävelemään autolle ja olin valmis hyökkäämään jokaisen vastaantulijan päälle kuin yleinen syyttäjä, jos hän olisi vilkaissutkin minuun päin. Minun ja yhteiskunnan onneksi katu oli hiljainen. Pääsin autolle ja J soitti. Kerroin käynnin kulun ja huomasin mielentilani tulehdusalttiuden. J ehdotti syömässä käyntiä, mutta en kyennyt jatkamaan puhelua. Onneksi minulla on viisas mies, joka tunnistaa oikeat tilanteet ja antaa minulle tilaa. Olin ehtinyt mesoa, että en syö ennen iltaa, mutta omakin viisaus on kasvanut ja tajusin ajaa hampurilaiselle. Kaksi haukkua hampurilaista ja heti perään Ritalin ja taas hampurilaista. Jo matkalla kotiin huomasin olotilani kohentuneen. Se on vaan pakko uskoa, että luomupäivät eivät sovi minulle. Sitä haluaisi jaksaa ilman lääkettä, mutta kun ei jaksa. Kantapään kautta lääkkeiden merkityksen huomaa. Jos voin edes hieman hillitä pientä adhd-päätäni, niin miksi en niin tekisi. Miksi sitä tulee hetkiä, että haluaa yrittää näyttää, että en minä mitään lääkkeitä tarvitse. Kuitenkin minä tarvitsen, jotta voin olla minä ja armollisempi itselleni ja jotta läheisten on helpompi olla lähelläni. Heillä on helpompi olla jo siitä syystä, että heidän ei tarvitse nähdä tuskaa kasvoiltani. Helvettiin siis luomupäivät!!!!!!!!!!!!!!!!

Torstaina ei riittänyt edes Ritalinit. Vihaan passikuvia. Viisi tuntia totaalista paniikkia ja samalla laskutuksen hoitaminen. Satoja harjoitusilmeitä. Kymmeniä hiusmalleja ja paitoja ja tuhansia sadatteluja ja puolison puoleen tukeutumista. Myöhässä lähtö ja kaaos. Nyt minulla on passikuvat, mutta edelleen se on kamalinta maailmassa, melkein.

Tämän viikon ylen uusinta adhd:sta oli muuten hillitön. Ainakin alku. Oli mahtavaa nauraa ääneen kun tuntui, että olin pääosassa. Ne puhuivat minusta. Taikuri Luttinen(?) puhui itsestään ja yksi nainen kuolleesta puolisostaan. Kuitenkin tuntui kuin ne olisivat kertoneet minusta. Vasta kun viimeinen vieras aloitti puhumaan huomasin olevani levoton ja ajatukset lähtivät harhailemaan. Asennon vaihtoja, kyllästymistä, miehen puhetyylin matkimista. Miten valitaan asiantuntija -vieraaksi niin hidastahtinen puhuja, kyseessä on kuitenkin tarkkaavaisuus- ja ylivikkaushäiriö. Kuitenkin ohjelma olisi ollut kaikille ihmisille hyödyllinen. Varmasti jokaisen ihmisen elinympäristöön kuuluu joku "meikäläinen". Niin kuin taikuri sanoi, että asiat vaan jää. On se sitten mielenkiintoisempaa tekemistä tai ei. J:kin huomautteli muutamiin kohtiin, että samasta puhutaan. Eli sekin oli viikon huippukohtia, huomata, että minä olen todellakin juuri se mistä puhutaan. Tämä on todellista ja tämä on meidän elämää. Puolisona eläneen vieraan kommentti: Intohimoista...hyvässä ja pahassa.