Laiskiainen

Olen laiska paska ja saamaton. Koko syksyn olen yrittänyt työstää ja opetella olemaan armollisempi itselleni, mutta kuitenkin tällaisena tyynenäkin päivänä havahdun itseni piiskaamiseen. Haukun itseäni kun huomaan surffailevani netissä, kirjoittelen ystäville sähköpostiviestejä ja puhun J:n kanssa puhelimessa niitä näitä. Soimaan itseäni jopa wc käyntien viemästä turhasta ajankulutuksesta. Minun pitäisi olla tehokas ja painaa töitä täysillä näin työpäivänä. En saa kuluttaa aikaani myöskään tällaiseen omaan itseeni keskittymiseen ja siitä vielä kirjoittamiseen. Tuhlaan aikaani.

Lauantaina kahdentoista tunnin työpäivästä puolet meni itseni haukkumiseen. Laskin kuljettamieni kuutioiden määrää ja ylimääräisiä askeleitani. Laskin kuinka monta minuuttia tuhlasin päivästä juuri niihin turhiin askeleisiin. Kyllä minä oikeasti tajuan olevani typerä ajatuksineni, mutta kuitenkin tuntuu, että en mahda ajatuksilleni mitään. Tiedän, että lauantainakin tein hyvän tuloksen, vaikka emme voineet tehdä pidempää työpäivää, jotta ehdimme siskoni lapsen synttäreille. Mutta mikään ei riitä. Muilta se riittää, mutta ei minulta.

Haluaisin oppia laiskottelemaan sohvalla ilman syyllisyyden tunnetta, käymään vessassa kaikessa rauhassa, surffailemaan netissä ilman kellon tarkkailua ja istumaan aloillani ilman hötkyilyä joka suuntaan. Lääkkeen myötä löysin kyvyn tehdä työni aikataulussa ja muutenkin mieleni on tasoittunut. En kimpoile joka suuntaan käyttäen koko tunneskaalaa. Kuitenkaan en ole löytänyt sitä tiettyä mielenrauhaa. Sitä mikä saisi ne koneet pysähtymään edes hetkeksi. Niin, että siihen vauhtiin ja vaatimuksiin ehtisi mukaan koko ruumiini ja sieluni. Minä ehtisin mukaan ilman kropassa jyskyttävää painetta.

Ja ketä minä kiinnostan. Jaksan valittaa päivästä toiseen omaa huonouttani, valitan ja valitan. No sittenhän valitan. Saanhan minä itselleni valittaa. Ja taas kerran puhun ja perustelen itselleni. Ärsyttävää!!!

TASA-ARVOA!!!

Kyllä kypsytti. Kypsytti niin, että aivot sumeni ja pystyin kuulemaan päässäni tapahtuvan naksauksen.

Tilasin viime viikolla adoptiota varten virkatodistuksen. Todistuksen, josta käy ilmi, että minä elän ja mieheni elää. Nyt jopa tiedän mitä koko virkatodistus tarkoittaa. Aluksi luulin, että sana virka tarkoittaa samaa kuin suomenkielessä yleensäkin. Mutta ei, se todistus pyydetään kirkkoherranvirastosta (jos kuuluu kirkkoon) eikä työnantajalta.

No virkatodistus saapui tällä viikolla ja kun olin kuoren avannut tuo aivojeni sumentuminen alkoi. Kuoressa oli yksi virkatodistus, jossa oli mieheni nimi, sotu ja syntymäpaikkakunta sekä maininta Elää. Avioliittotiedoissa oli minun nimeni ja sotu, sekä vihkipäivä ja että elän. Lapset kohdassa oli meidän lapsen tiedot. Mutta siis minä olen olemassa vain mieheni puolisona. Olen vain vaimo vailla omaa taustaa. En tarvitse edes omaa virkatodistusta kun riittää, että olen vaimo. P.....e minä en ole edes oman lapun arvoinen. Mikä minä siis olen? Olen aina pitänyt kuitenkin itseäni ihmisenä, naisena. Eikö se riitä? Eikö minua olisi olemassa, jos en olisi naimisissa?

Uhkasin jo erota kirkosta ja lähteä ehdolle ensi vaaleihin suuntana eduskunta, jotta saisin naiset olemaan muutakin kuin vaimoja. Saisin naiset olemaan riittäviä omana itsenään. Kuitenkin tuon todistuksen mukana oli lasku 3,35 € ja lasku suunnattuna minulle. Kelpaan siis laskun maksajaksi. Erittäin lohdullista. Ärg!!!!

Nyt siis meinaan ottaa yhteyttä kirkkoherranvirastoon ja pyytää oman virkatodistuksen. Haluan todistuksen, että olen olemassa omana itsenäni. Maksan mielelläni toiset 3,35 € siitä tiedosta. Pelastakaa Lasten sosiaalityöntekijälle ja seurakunnalle tuo yksi lappu riittää, mutta minulle ei. Vastustan!!!

Ilta

Mieleni ja ruumiini on väsynyt. Jalat eivät jaksa kuljettaa minua nukkumaan ja aivot eivät jaksa edes ajatella unta. On omituista olla näin väsynyt. Enkä edes tiedä miksi olen näin väsynyt. Pelottavaa ajatella, että jos eläisin yksin kukaan ei olisi saattamassa minua sänkyyn. Kukaan ei huomaisi, vaikka nukkuisin tässä koneen ääressä aamuun tai seuraavaan iltaan. Onneksi en ole yksin.

Olen tänään myös tajunnut kerrankin tehneeni oikean ratkaisun. Kävin nimittäin tänään eräässä toimistossa ja vain astuessani toimistoon, paksu, karhea, painava ja tumma verho laskeutui ylleni. Vain toimiston surumielisyys välittyi minuun. Ei siellä kukaan ollut kuolemaa tekemässä, mutta minun oloni oli kuollut. Huomasin, että toimistot eivät ole minua varten. Kiitin omaa rohkeuttani, että keväällä annoin itselleni luvan olla minä. Annoin itselleni luvan lopettaa ahdistava työ. Nyt vasta uskallan sanoa sen ääneen, että sellainen työ ei ole minua varten. Istua koneen ääressä pölyisessä toimistossa. Kyllähän minä siis nykyäänkin istun puolet viikosta juuri tämän koneen ääressä, mutta kukaan ei vahdi minua. Voin aloittaa työni illalla kymmeneltä tai aamulla kymmeneltä. Voin syödä tai olla syömättä, ilman kamalaa suunnittelua siitä kuka menee tänään syömään kenenkin kanssa. Ähäkutit siellä toimistossa. Minulla on kaunis työhuone ja mukava työtuoli. Voin laittaa työtuolini puolimakaavaan asentoon ja käyttääkin sitä työpäiväni aikana. Voin siis laiskotella. Hah!! Ja vielä viimeisen kerran koko vanhalle työtiimille.....HAH!!!

Ja onhan minulla aika iso autokin. Ajoin nimittäin lauantaina ekan kerran ihan kunnolla koko yhdistelmällä. Kävin läheisessä kaupungissa ajossa. Ajoin sen kaupungin läpi...rekalla. Siis melkein 23 metriä pitkällä ajoneuvolla, jossa on renkaita enemmän kuin osaan hahmottaa. Se kaupunki on aina mielestäni ollut inhottava ajaa, pääväylä menee kaupungin läpi. Lopuksi, kun tulin kotiin käänsin koko rekan meidän omassa pihassa. Olin aivan linkussa, kärri melkein vierellä (se on kuitenkin ainut keino saada rekka käännettyä pihassamme). Minä kuitenkin tein sen. Mieheni kehui suoritustani kun hän katseli penkereeltä minua. Nautin salaa hänen kehuistaan, mutta kuitenkin vähättelin saavutustani hänelle. Sisälläni tuntui kuitenkin mieletöntä mielihyvää. Olin väsynyt ja energinen.

Säntäilen aina sinne tänne ja suunapäänä, mutta kuitenkin olen taas päässyt jaloilleni. Kannan itseäni eteenpäin. Kompuroin ja kaadun ja taas olen pystyssä. Taas kerran löysin palaset tähän elämääni. Taas hetken osaan tätä palapeliä rakentaa.

Yö

Vaikka aivot tahtoisivat olla tehokkaat ja karsia turhat ajatukset ja mietteet, ne eivät kuitenkaan pysty siihen. Koko elimistö ilmoittaa kun kaikki ei ole hyvin. Kuvottaa, uni ei tule, sisällä on jonkinlainen hätätila. Tuntuu kuin minun sisälläni olisi sisäänrakennettu Valmiuskeskus. Keskus, joka ahertaa tauotta. Ei anna minulle rauhaa, vaikka minä sitä vihaisesti vaatien pyydänkin. Pyydän, että Valmiuskeskus lopettaa hetkeksi raatamisen ja antaa minun nukkua. Selitän keskuksen väelle, että minun TÄYTYY nukkua, jotta jaksan herätä aamulla, viedä pojan hoitoon ja hoitaa työni kunnialla. Ne eivät usko minua, niillä on tärkeämpää tekemistä kuin minun kuunteleminen. Olen vain keho, joka kantaa niitä mukanaan. Kuuntelen ulkopuolisena niiden tärkeää touhua. Antakaa minun jo olla!

Tuo tunne tulee aina kun minulla on keskeneräisiä asioita. Ja niitä on aina ja paljon. Nyt mieleni on sekaisin. Mieheni isä sai pahan raivokohtauksen perjantaina. Emme tajunneet yhtään mitään. Itkimme vain molemmat. Jatkoimme itkemistä myös lauantaina. Koko viikonlopun halusin unohtaa asian ja olla vahvana. Minunhan kuuluu myös välillä tukea puolisoani. Kuitenkin yön saapuessa en ole vahva. Keskus saa vallan. Keskus käy kaikki asiat läpi. Ne puntaroi asiat joka kantilta ja miljoonaan kertaan, kuitenkaan ratkaisua ei synny. Ne elättelevät hetken ajatusta, että kaikki on hyvin ja että kaikki selviää, ja juuri kun alan siihen uskoa, ne vetävät maton altani ja heittävät minut maan alle pimeään.

Tekemättömät työasiatkin saavat minut voimaan noin. Olen niinä hetkinä kokonaisvaltaisesti jännitystilassa. Sykkeenikään ei tasoitu. Väsyttää. Silmät kirvelevät. Ajatus häviää. En tajua. En edes tajua mitä en tajua, kun en vaan tajua.

Jumissa

Tämä on taas niitä päiviä kun olen totaalisen jumissa.

Nämä päivät tunnistaa jo aamulla. Sängyssä riita aikaiseksi J:n kanssa. Molemmat pojat pomppivat päälläni. Kaikki on niin pitkään hyvin kun minuun ei satu. Sitten minuun sattuu, loukkaannun ja suutun isomman J:n tavasta pyytää anteeksi. Minusta siinä on enemmän ärtyneisyyden ääntä kuin oikeaa tarkoitusta. Suuttuneena jään alakertaan lukemaan aku ankkaa. Todellakin olen vihainen. Kuulen J:n keittävän teetä minulle. Vyöryn yläkertaan, sillä en halua, että hän tekee minulle aamupalaa, olenhan suuttunut. Ilmoitan pojille, että minuun sattui ja kumpikaan ei ole pyytänyt anteeksi. Saan anteeksipyynnöt. Annan anteeksi, mutta kuitenkin kaikkien sunnuntaimieli on pilalla. Tai ainakin minun. Meillä piti olla tehokas siivousaamu, mutta olen jumissa. Kaikki asiat ärsyttää, mikään ei luista. Piti olla siistiä ennen kuin minä lähden ystäväni synttäreille ja pojat pelaamaan. Enää reilu tunti aikaa ja koti on siivoamatta, vaatteet miettimättä ja märkinä, muisti sekaisin... lista on loputon... vihdoin sen tajusin... kello on puoli kaksi ja olen unohtanut ottaa lääkkeen. Miksi sen muistaminen on niin vaikeaa. Aina silloin unohdan sen ottaa kun jo sängyssä alkaa ristiriita. Sen jälkeen olen niin suuttunut, että mikään ei kiinnosta ja innosta. Ennen lääkettä jokainen vapaapäivä alkoi näin. Niin uuvuttavaa.

Lomakuumetta!

Olen aivan tohinoissani. Ehkä jo kuukauden päästä istun lentokoneessa matkalla lämpimään. Ei todellista.

Ystävieni viisaiden ajatuksien ja ideoiden saattelemana minäkin rohkenen lähteä reissun päälle. Suunnittelemme neljän naisen tai emme pelkästään suunnittele vaan myös toteutamme irtiottoa arjesta. Olen ensimmäistä kertaa lähdössä ulkomaille ilman lastani ja miestäni. Minä arka kotihiiri ikävöin jo nyt. Mutta luotan äidinvaistooni, lapseni on jo lähes viisivuotias ja hän selviää.

Uskon, että reissu tuo syksyyni valoa ja virtaa. Jo nyt kohteen valinta ja yleinen suunnitteluhässäkkä piristää ja saa suupielet nousemaan ylös. Toisaalta selailen Finnairin sivuja opetellakseni matkalaukkujen enimmäispainot, nesteiden pakkausohjeet, laukkujen lukitsemiset ja jopa huomaan selaavani lennon aikana tehtäviä jumppaohjeita. En todellakaan usko koskaan niitä tekeväni, mutta kaikkien asioiden ulkoa opettelu luo turvallisuuden tunnetta.

Onneksi meidän kahden adhd-häröilijän mukaan on lähdössä kaksi hieman vakaampaa matkanjohtajaa. En koskaan kykenisi tekemään lopullista päätöstä matkakohteesta ja tarvittavista matkatavaroista. Kuuntelen sujuvasti muiden suosituksia ja esitän vain toiveeni, että sadetta ja kylmää ei olisi. Toivon matkan jo koittavan, mutta kuitenkin panikoin, että minulle tulee kiire. Tulee kiire, vaikka en tiedä mistä asiasta. Varmaan vaan kaikesta.

Suunnittelen ottavani mukaan keväällä hankkimani uuden lentolaukun. Kuitenkin arvelen, että se on liian pieni. Mitä jos ottaisin kuitenkin ison lentolaukkumme... Onko se liian suuri? Mitä jos otan molemmat... Millä kengillä lähden Suomesta? Otanko Widmerin vai Vichyn kasvojen puhdistusgeelin? Tarvitsen mukaani Cliniquen kasvonaamion, kynsisakset, aurinkolasit...olen jo paniikissa ja hermona... Mutta minä tarvitsen kuitenkin tätä. Aivoni saavat liikettä. Joka syksy tuntuu kuin aivoni pysähtyisivät ja minä muumioidun. Joka syksy olen tehnyt jotain muutosta elämääni. Kesän jälkeen päätin, että tänä syksynä en ryhdy itseni kanssa kilpajuoksuun. En kehitä itseäni, en ryhdy hakemaan uutta opiskelupaikkaa, en hanki toista työtä. Mutta matkalle en silloinkaan sanonut ei. Nyt uskon, että olen oppinut hiukan itseni käyttäytymistä. Riittää kolmen yön reissu ulkomailla ystävien seurassa. Jo nyt tiedän, että tälle syksylle se riittää. Minun ei tarvitse tehdä koko elämääni vaikuttavia ratkaisuja, jotka kantavat myös syksyn yli. Reissu toivottavasti kantaa vielä syksyn yli, mutta vain muistojen voimin. Muistot riittävät.

Sisko ja sen veli

Vaikka tieto satuttaa minua, minulla todellakin on veli. Veli, joka on ollut minulle tärkeä. Joka on puolustanut minua lapsena. Haluaisin muistaa hänet sellaisena kuin hän oli silloin. Hän on komea tai paremminkin kaunis. Hänellä on terävät piirteet ja hän on vaalean kaunis. Hänen hymynsä on valloittanut monta tyttöä. Hänellä on hyvät puhelahjat ja paljon kavereita.
Kuitenkin hän on aina ollut ahdistunut, vihannut elämää ja kaivannut vapautta. Miksi minä en saa häntä sellaisena kuin muut saavat veljensä. Miksi hän haluaa tuhota elämänsä vain sen vuoksi, että narsisti on jo tuhonnut meidät kaikki. Miksi hän ei halua näyttää sille paskalle, että me kyllä selvitään, me selvitään ilman sitä. Minä niin haluaisin veljeni. Minulla on ikävä!!!!!!!!!
Hänen lähelleen ei voi mennä, sillä hän voi tehdä mitä vain. Hän on arvaamaton ja vaarallinenkin. Hän on mielisairas. Hänellä on todettu ainakin masennus, skitsofrenia ja vielä joku mielialahäiriä/sairaus. Hän lääkitsee itse itseään.

Olen jo pitkään tehnyt surutyötä. Ajatellut, että kun hänen kuolemansa koittaa kaikki on sitten helpompaa. Haluan uskoa niin. Toivon, että se päivä koittaa. Hänen olonsa helpottuu. Siihenkin haluan uskoa. Uskon, että hän löytää vasta sitten rauhan. Jos minä muuten en Jumalaan usko, niin siihen haluan uskoa, että Jumala antaa hänelle sitten rauhan.

Tämä vuosien taistelu palasi taas mieleeni kun näin hänet. Hän polki pyörällä ja minä matkustin autolla. Katseemme eivät kohdanneet, mutta tuska siirtyi minuun. Oli sadepäivän aamu, minulla kunnolla päällä, hänellä vain t-paita, farkut ja tennarit sekä erittäin vanha pyörä. Arvelen, että hän oli polkemassa kauppaan hakemaan sadepäivän ratoksi hieman kostuketta. T-paita paljasti hänen vaalealla ihollaan loistavat isot tatuoinnit. Värjätty tukka roikkui sivuilla ja vasemmassa kädessä oli likaantunut sideharso. Sideharso oli sidottu rystysistä ranteeseen saakka. Vettä satoi ja oli kylmä. Hän oli niin paljas... ja tämän kirjoittaminen niin raskasta. Kaikki minussa itkee. En näe tietokoneruutua edes kunnolla, minuun sattuu. Mutta onko oikein, että minä valitan kipuani kun se kipu on varmasti hänellä. Minä tunnen kipua vain sydämessäni hän tuntee sen joka solullaan. En halua, että hän joutuu kokemaan tuskaa. Hän on yrittänyt jo kymmeniä kertoja itsemurhaa siinä onnistumatta. Hänen rohkeutensa ei ole riittänyt. Kerran olen siskojeni kanssa vienyt hänet yöllä sairaalaan ja sieltä suoraan Moisioon. Hän oli aivan sekaisin, vaikka promilleja ei ollutkaan. Hän oli kiskonut väkisin kyntensäkin irti. Mutta hän osaa puhua. Meitä siskoja ja meidän tuskaa ei kuunneltu. Hän selittää itsensä aina pois. Mitä väliä meistä muista ja meidän huolesta. Tottakai me jaksetaan elää aina tämän tuskan kanssa. Niinä harvoina kertoina kun äitimme soittaa niin luulen, että hän soittaa veljen kuolemasta. Pelkään, mutta kuitenkin odotan.
Kaikesta huolimatta en uskalla päästää häntä enää lähelleni, sillä hän on muuttunut siitä lapsuuden veljestä. Jo silloin pelkäsin häntä, mutta uskalsin kuitenkin asettua häntä vastaan. Nyt pelkään itseni ja perheeni puolesta. En halua, että hän alkaa taas soittelemaan ja uhkailemaan henkeäni. En halua kuulla hänen suustaan, että olen saatanan huora, jonka on kuoltava. En halua, sillä haluan hänet nauravana, rakastettavana, huolehtia-veljenä, joka karkottaa kiusaajat pois.

Mutta minun on uskottava, että en voi saada häntä. Minun on elettävä suruni kanssa. Minun on jaksettava myös hänen puolestaan. Minä rakastan sinua veljeni ja toivon, että loppumatkasi on jonain päivänä helpompaa. Minä niin rakastan sinua!!

Älä usko mitä sanon

Löysin netistä tällaisen koskettavan tekstin ja haluan näyttää sen myös teille. Nyt olen jo oppinut riisumaan naamareitani, mutta edelleen on tilanteita kun en osaa tulla niiden takaa pois. Olen kuitenkin näyttänyt itsestäni paljon verrattuna siihen mitä olen esimerkiksi hieman nuorempana ollut. Tämä sama teksti kuitenkin pätee aika varmuudella meihin kaikkiin.

Ystäväni, älä anna minun hämätä itseäsi.

Älä erehdy luulemaan kasvojani aidoiksi sillä kannan tuhansia naamareita, joista en uskalla luopua vaikka yksikään niistä ei ole omani. Teeskentely on taidetta, josta on tullut toinen luontoni. Mutta näethän lävitseni. Jumalan tähden – näe lävitseni. Annan helposti vaikutelman itsevarmuudesta, tasapainosta, niin itseni kuin maailman kanssa, elämän aurinkoisuudesta.

Saatan sanoa, että itseluottamus on nimeni ja itsevarmuus peilini, että purjehdin tyynillä vesillä, ruori vakaasti käsissäni, etten tarvitse ketään. Mutta älä usko minua – ethän? Pinnaltani saatan näyttää tyyneltä, mutta se on vain naamion harhaa. Pinnan alla ei olekaan mielenrauhaa, vaan mielen kaaos. Todellinen minäni, sekasortoinen, pelokas ja yksinäinen.

Mutta tämän minän piilotan. En halua kenenkään tietävän sitä. Kauhistun ajatellessani heikkouttani ja pelkään paljastuvani. Sen tähden luon epätoivon vimmalla naamion, jonka taakse piiloudun teennäisen ja huolettoman ulkosivun, joka auttaa minua teeskentelemään ja varjelee minua katseelta joka tietää. Mutta sellainen katse on juuri pelastukseni. Ainoa pelastukseni – tiedän sen. Pelastava katse, jos se vain on ymmärtäväinen ja rakastava voi yksin vakuuttaa minulle sen, josta en omin voimineni voi vakuuttua: että olen jonkin arvoinen.

Mutta tätä en voi sinulle kertoa. En uskalla. Pelkään. Pelkään, että katseesi ei ole ymmärtäväinen, eikä rakastava. Pelkään, että halveksit minua, naurat minulle ja naurusi tappaisi minut. Pelkään, että pohjimmiltani en ole mitään, en ole minkään arvoinen. Ja hylkäät minut, jos näet sen. Niinpä pelaan peliäni, epätoivoista peliäni.

Ulkonaisesti olen turvassa julkisivuni takana. Mutta sisäisesti olen vapiseva lapsi. Ja niin alkaa tämä naamioiden juhlakulkue elämäni kuoren tyhjällä pinnalla. Joutavia juttelen sinulle, pinnallisen puheen suostuttelevin sävyin. Kerron sitä, millä on vähiten merkitystä, enkä mitään mikä on todella tärkeää. Miten itkenkään sisimpääni. Älä anna pakonomaisen puheeni hämätä itseäsi vaan yritä kuunnella tarkasti mitä haluaisin kyetä sanomaan, mitä minun pitäisi elämäni tähden sanoa, mutta en voi. En pidä tästä piiloleikistä. En todellakaan. Inhoan tätä pelaamaani peliä, valheellista peliä.

Haluaisin vilpittömästi olla aito ja luonnollinen, oma todellinen itseni. Mutta sinun on autettava minua siinä. Sinun on ojennettava kätesi vaikka sitä minä näytän vähiten haluavan. Ainoastaan sinä voit pyyhkiä silmistäni tämän tyhjän, kuolemaa enteilevän tuijotuksen. Ainoastaan sinä voit herättää minut eloon. Joka kerta kun olet ystävällinen, lempeä ja rohkaiseva. Joka kerta kun yrität ymmärtää, koska todella välität, sydämeni saa siivet. Hyvin pienet siivet, mutta siivet joka tapauksessa. Herkkyydelläsi ja osanotollasi, ymmärryksesi voimalla voit puhaltaa elämän liekin minuun.

Tahdon sinun tietävän tämän. Tahdon sinun tietävän kuinka tärkeä minulle olet. Kuinka oleellisesti voit auttaa sen henkilön luomisessa, joka minä olen. Jos vain tahdot. Haluathan, sillä sinä yksin voit murtaa sen muurin, jonka takana vapisen. Sinä yksin voit poistaa naamioni. Sinä yksin voit vapauttaa minut paniikin ja epätoivon varjomaailmasta, yksinäisyyteni eristys-sellistä.

Ethän kulje ohitseni. Jumalan tähden - älä kulje ohitseni. Pysähtyminen ei ole sinulle helppoa. Mitä lähemmäksi minua tulet, sen sokeammin lyön takaisin. Sillä vankka vakaumus omasta arvottomuudesta tekee muurit paksuiksi. Taistelen juuri sitä vastaan, jonka eniten haluaisin puolelleni voittaa.

Mutta minulle on kerrottu, että rakkaus on voimakkaampi kuin kaikki maailman muurit. Ja tähän perustuu toivoni. Yritäthän murtaa muurini lujin, mutta samalla hellin käsin. Sillä ymmärräthän - haavoittuvainen olen lapsen lailla. Saatat ihmetellä kuka minä oikein olen. Olen ihminen jonka tunnet oikein hyvin, sillä olen jokainen mies ja jokainen nainen jonka tielläsi kohtaat.

Sharon Miller

Tänään olen onnellinen!

Tänään on ollut hyvä päivä. Endorfiini on virrannut, joten mieli on virkeä. Minulla on C-kortti. Loistin ajokokeessa. Täksi päiväksi olen unohtanut murheeni ja keskittynyt kasvattamaan egoani. Olen iso ja hurmiossa. Palaan täältä korkeuksista illan pimetessä. Nyt iloitsen.

Inssi-ihminen oli herttainen harmaatukkainen mies. Heti alussa hän kysyi, että onkos meillä yhteisiä tuttuja. Arvasin, että hän on J:n kertoma intin ajo-opettaja. Arveli sukunimen ja kotipaikkakunnan perusteella, että olen J:n puoliso. Hän kehui miestäni hyväksi kuljettajaksi ja lisäsi omaa pärjäämisen painettani. Halusin tottakai näyttää, että minäkin osaan. Suoriuduin peruuttamisesta kahden kontin väliin (molemmille puolille jäi noin kymmenen senttiä peilien jälkeen tilaa), sain peruutettua sen ilman yhtään korjausta. Sairaalan mäessä tein taskuunperuuttamisen kahden auton väliin ja siitä lähtiessä mäkilähdön. Onnistuin. Liikuttelin kuorma-autoa keskustassa ja näytin vielä ajamiseni isolla tiellä. Neljänkymmenen minuutin jälkeen ajoin takaisin katsastusasemalle ja inssi ojensi kätensä ja sanoi; Onnea, ei mitään epäilystä. Sain mieltä lämmittävää palautetta ja ajoluvan. Sain papereihin pari positiivista erityismainintaa ajamisesta ja yhden parantamisen varaa-merkinnän. Korjattavaa-merkintä tuli siitä, että en muistanut sairaalan alatiellä onko oikealta tulevilla kolmio, joten hiljensin hieman vauhtia, jotta sain tarkistettua onko oikealla kolmio (kolmio oli puskan seassa). Sanoi, että jostain on merkintä laitettava, joten laittaa sen. Autokoulun maikka protestoi kuitenkin sitä vastaan, sillä hänen mielestään tein juuri oikein, koska ajo-oikeus olisi saattanut myös muuttua esim. tietyön takia tai vieraassa paikassa ei muutenkaan voi tietää ajo-oikeuksia. Hyväksyin kuitenkin merkinnän, sillä pelkäsin, että inssi peruu muut puheensa. Yhden huomion hän halusi myös vielä antaa. Hän sanoi, että; Olet liian ankara itsellesi. Älä ole liian kriittinen. Olet oikeasti hyvä, joten älä soimaa itseäsi. Hän myös sanoi, että minulle on oltu liian ankara. Kysyi, että mistä se kumpuaa. Vastasin, että lapsuudessa en koskaan ollut tarpeeksi hyvä. Mikään ei ollut tarpeeksi. Hän neuvoi, että kenenkään ei tarvitse tehdä kuin 70%, se riittää. Kukaan ei ole sataprosenttinen, eikä pidäkään. Keskustelimme raakuudestani vielä noin vartin ja romutin miehen aikataulun. Muut inssiin tulijat odottelivat kuorma-auton ulkopuolella sateessa ja me vain juttelimme. Kun poistuimme autosta autokoulun maikka halasi minua ja sen jälkeen syöksyin inssin kaulaan. Hän yllättyi, mutta puristi kuitenkin lujaa ja lämmöllä. Minulle tuli hyvä mieli. Hän pelasti päiväni ja minusta tuntui kuin olisin tuonut vähän vaihtelua hänenkin päiväänsä. Sain vielä kotiintuliaiseksi paljon terveisiä miehelleni.

Soittelin hetken ilouutista ja menin sairaalaan tervehtimään leikkauksesta toipuvaa kummipoikaani. Hän iloitsi tuliaisistani, vaikka olo oli varmasti kurja. Muistin sen kivun mitä itsellänikin nielurisaleikkauksen jälkeen oli. Ei kiva. Lämpöisiä ajatuksia kummilta sinne!

Nyt odotan J:tä töistä, sillä arvaan, että hänellä on joku yllätys minulle. Jotain herkkua tai lukemista. Niin arvattavaa, mutta niin ihanaa. Suljen silmät ja kuvittelen meidät kotiin iloitsemaan saavutuksestani ja nauttimaan meidän ihanasta kodista. Eli olen onnellinen, mutta edelleen ikävöin.

Soittorasia

Minulla on niin valtava koti-ikävä. Eletään viimeisiä päiviä "kommuunissa" asuen. Neljä viikkoa takana ja nyt tuntuu siltä, että nämä viimeiset kaksi päivää on ylivoimaisen vaikeat. Itken lohdutonta itkua joka kerta kun käyn kotona. Sydäntä puristaa ja kaikki asiat tuntuvat kaatuvan päälle. Olen huutanut ja itkenyt kahden päivän sisään enemmän kuin koko kesänä yhteensä.

Kun vielä ei ole tarpeeksi hommaa ulkona niin päätettiin järjestää sitä lisää sisällä. Yritetään nimittäin epätoivoisesti saada keittiön pöytätasoja tummiksi, mutta koko vahateollisuus on meitä vastaan. Purkkeja alkaa löytyä yhtä paljon kuin paikallisesta maalausliikkeestä, mutta lopputulos ei vaan miellytä. Koen itseni surkeaksi luuseriksi ja syytän samalla J:tä maailman pahuudesta. Huudan naama aivan pokerina, että; Se on sinun tehtäväsi ratkaista tämä ongelma!!, vaikka tiedän, että hän yrittää parhaansa ja vielä siitäkin enemmän. Raataa töidenkin jälkeen niska limassa, vain meidän perheen parhaaksi ja sitten tulen vielä minä vaatimaan ja karjumaan ja itkemään ikävää. Pyysin eilen anteeksi käytöstäni pienemmältä J:ltä ja tuo jumalainen lapseni sanoi minulle "Ei se äiti minua haittaa. Mullakin on tosi kova ikävä kotiin". Jopa hänkin tajuaa, että perheen pinna alkaa olla aika maksimaalisella tasolla.

Raivattiin eilen varastoa ja löysin sieltä vanhan pahvilaatikon. Sisältä paljastui minun vanhoja
koulukirjoja ja muutakin vanhaa tavaraa. Sieltä löytyi myös vanha soittorasiani. Musta kiiltäväpintainen jonka kannessa on kukkaornamenttia. Sisällä on peili ja kaksi avattavaa peiliä. Keskellä on peili, jonka päällä kaksi joutsenta liikkuu magneetin voimasta kun vääntää musiikkia. Heti kun silmäni osuivat soitto-/korurasiaan, tunsin sydämessä tuskan. Käänsin vipua ja samaan aikaan kun musiikki alkoi kuulua ja joutsenet tanssia, virtasivat kyyneleeni. Tuo soittorasia oli minun pakoreittini lapsena. Perhehelvetin ollessa päällä tai sen helvetin hetkeksi tauottua avasin rasian ja kuvittelin olevani ballerina, joka tanssii pois kaikesta tuskasta.
En muista olisinko koskaan kuunnellut ja katsellut niitä joutsenia ilman itkua. En nytkään. Itkin aikani ja laitoin rasian takaisin pahvilaatikkoon ja päätin, että käyn tuon laatikon kokonaan läpi heti kun olen päässyt kotiin ja tunnen olevani turvassa.

Muistatko muuten kummitäti, että mistä olen tuon rasian saanut? Minä en muista. Minulla ei ole mitään muistikuvaa, olen ollut kai niin pieni. Toivottavasti narsisti ei ole sitä ostanut, mutta vaikka olisikin niin haluan säilyttää ja vaalia soittorasiaa. Se on pelastanut minut niin usein.

Ankeutta, vatsakipua ja pms:sää

Sormet kirjoittaa ja deletoi. Sama toistuu yhä uudestaan ja uudestaan. Ei minulla ole mitään järjellistä sanottavaa. Tekisi mieli kirjoittaa, mutta kun en itsekään oikein tiedä mikä on olo. Miksi minä taas kirjoittaisin omaa ankeuttani itselleni? Olen totaalisen jumissa. En ole tänään ottanut lääkettä, taas joku älytön idea. Vatsatauti on riivannut meitä ja maha on vieläkin kipeä ja arka. Päätin siis, että tänään on viimeinen päivä surkutella mahaa. Päätin olla ilman lääkettä, jotta mikään ei heikennä mahan toimintaa. Nyt tuntuu siltä, että mahakipukin on parempaa kuin tämä lamaantuneisuus. Olen kuitenkin selvinnyt tästä viikosta, vaikka mukava se ei ole ollut. Monta hermoilun ja ärtyneisyyden tunnetta, mutta sormet ei jaksa kirjoittaa mistään. Keräilen tällä viikolla itseäni ja toivon, että syksyn ankeus ei nyt jo ala kaatua päälle.

Psyykkisesti sairas

Jaksan kirjoittaa taas... eli olen elossa. Sain J:ltä tukea kirjoittamiseen...yhtenä iltana hän tuli halaamaan ja sanoi, että olen rohkea. Rohkea kun kirjoitan itsestäni, vaikka se tekee kipeää.

Mutta siis...Taas yksi vauhdikas viikko alkaa olla takana. Hurja kiire ja kellon kanssa kilpaa juokseminen ja kaiken kukkuraksi mieli mennyt vuoristorataa. Onneksi tämä ilta toi mukanaan rentoutusta ja kaiken ahdistuksenkin purkua. Ilmoitin tänään pojille viiden tienoilla, että menen "pupulaan" ja tulen seiskaan mennessä, mutta niin kuin pojat varmasti jo sen sanottuani arvasivat, että tulen siis hetkeä ennen J:n lähtöä töihin.
Omana itsenä oloa kaikkine vikoineen ja vajavaisuuksineen, ilman häpeilyä ja asioiden kaunistelua. Miksi se on niin vaikeaa näyttää itsensä juuri sellaisena kuin on? Mutta minäkin olen oppinut, sillä voin näyttää millainen oikeasti olen, ilman mitään roolia. On todellakin ihmisiä joita jaksan kiinnostaa. Ihmisiä, joista näkee, että minäkin voin olla hyvää seuraa...siis minä...ilman hyväksynnän tarvetta ja hyväksytyksi tulemista. ..................jo niiden hetkien ja sellaisten ihmisten seurassa jaksaa jatkaa matkaa.

Muuten tämä viikko on ollut aika hysteerinen. Ahdistuksen hetkestä seuraavaan ja kaatumisen kautta ylös ja taas alas, mutta myös viisaita ahaa-elämyksiä. Vihaan teinejä -linja jatkui, onneksi teoriat on kuitenkin takana. Juntti ope otti salaa valokuvia minusta ja koin oloni halvaksi lehmäksi. Pistää varmaan kuvan seksisivuille nettiin ja alle irvokasta tekstiä. J sanoikin eilen yht´äkkiä, että on se kyllä aika outoa!! Enemmän kuin outoa.

Keskiviikkona yritin kokeilla luomupäivää. Ja huom! yritin. Aamulla tein päätöksen, että en ota lääkettä koko päivänä. Mielenvikaisuutta! Varasin yksityiselle lääkäriaikaa, sain aamupäiväksi. Iski paniikki ja väsymys. Peruin ajan, varasin uuden yhdeksi. Jumalaton määrä töitä, mutta suljin silmäni, jotta pää kestäisi ehjänä. Heräsin kahdeltatoista. Pikalähtö ja liikkeelle. Parkkia ei meinannut löytyä ja olin valmis kääntämään auton ja ajamaan kotiin. Peiton alle piiloon. Kuitenkin juuri kun olin päätökseni tehnyt, parkki löytyi. Myöhästyin kymmenen minuuttia. Minun mittakaavalla mitattuna se ei ole vielä edes myöhästymistä, mutta jostain syystä se lääkäri odotteli jo toimistossa. Mukava nainen, joka ymmärsi kyllä diagnoosini (kysyi syönkö lääkkeitä, joten välittäjäaineideni toiminta selvisi sitä kautta) takia aamun perumisen ja myöhästymisen. Ilman, että asiaa tarvitsi selittää. Hurjaa yleissivistystä omaava lääkäri. Kaikki siis hyvin, mutta lääkäri kysyi, että mikä on alkoholin käyttöni. Jostain aivoni sopukoista suustani tuli ulos, että en käytä, isäni ja veljeni ovat alkoholisteja, joten tiedän mitä se on. Lääkäri meni hämilleen, mutta siitä selvittyään kehui minua viisaaksi. Minä olen siis viisas!! Sitten näkö...tarvitsen lasit ajaessa. Kaikki siis vieläkin ihan ok, mutta lopuksi lääkäri näytti kirjoittamaansa lappua ja sanoi: Laitoin tähän kohtaan rastin PSYYKKISESTI SAIRAS!!!!!!!!!!!!! MITÄ HELVETTIÄ...................PSYYKKISESTI SAIRAS.................MINÄ............SIIS OLENKO OIKEASTI JOKU PSYKO.????????????????????????????????????? Lääkäri määrittelee minut vartin käynnillä psyykkisesti sairaaksi vain sen takia, että sairastan adhd:tä. En siis taaskaan ollut rohkea ja kyseenalaistanut diagnoosia vaan kuuntelin sydän pamppaillen lääkäriä. Mielessä takoi vain, että hyvästi luomupäivä. Lääkäri taisi kuitenkin huomata lamaannuksen ja jatkoi: Laitoin kuitenkin rastin myös kohtaan, että se sairaus ei haittaa autolla ajoa. Se siitä nyt olisi puuttunutkin. Kiitin lääkäriä ja poistuin. Maksettuani lähdin kävelemään autolle ja olin valmis hyökkäämään jokaisen vastaantulijan päälle kuin yleinen syyttäjä, jos hän olisi vilkaissutkin minuun päin. Minun ja yhteiskunnan onneksi katu oli hiljainen. Pääsin autolle ja J soitti. Kerroin käynnin kulun ja huomasin mielentilani tulehdusalttiuden. J ehdotti syömässä käyntiä, mutta en kyennyt jatkamaan puhelua. Onneksi minulla on viisas mies, joka tunnistaa oikeat tilanteet ja antaa minulle tilaa. Olin ehtinyt mesoa, että en syö ennen iltaa, mutta omakin viisaus on kasvanut ja tajusin ajaa hampurilaiselle. Kaksi haukkua hampurilaista ja heti perään Ritalin ja taas hampurilaista. Jo matkalla kotiin huomasin olotilani kohentuneen. Se on vaan pakko uskoa, että luomupäivät eivät sovi minulle. Sitä haluaisi jaksaa ilman lääkettä, mutta kun ei jaksa. Kantapään kautta lääkkeiden merkityksen huomaa. Jos voin edes hieman hillitä pientä adhd-päätäni, niin miksi en niin tekisi. Miksi sitä tulee hetkiä, että haluaa yrittää näyttää, että en minä mitään lääkkeitä tarvitse. Kuitenkin minä tarvitsen, jotta voin olla minä ja armollisempi itselleni ja jotta läheisten on helpompi olla lähelläni. Heillä on helpompi olla jo siitä syystä, että heidän ei tarvitse nähdä tuskaa kasvoiltani. Helvettiin siis luomupäivät!!!!!!!!!!!!!!!!

Torstaina ei riittänyt edes Ritalinit. Vihaan passikuvia. Viisi tuntia totaalista paniikkia ja samalla laskutuksen hoitaminen. Satoja harjoitusilmeitä. Kymmeniä hiusmalleja ja paitoja ja tuhansia sadatteluja ja puolison puoleen tukeutumista. Myöhässä lähtö ja kaaos. Nyt minulla on passikuvat, mutta edelleen se on kamalinta maailmassa, melkein.

Tämän viikon ylen uusinta adhd:sta oli muuten hillitön. Ainakin alku. Oli mahtavaa nauraa ääneen kun tuntui, että olin pääosassa. Ne puhuivat minusta. Taikuri Luttinen(?) puhui itsestään ja yksi nainen kuolleesta puolisostaan. Kuitenkin tuntui kuin ne olisivat kertoneet minusta. Vasta kun viimeinen vieras aloitti puhumaan huomasin olevani levoton ja ajatukset lähtivät harhailemaan. Asennon vaihtoja, kyllästymistä, miehen puhetyylin matkimista. Miten valitaan asiantuntija -vieraaksi niin hidastahtinen puhuja, kyseessä on kuitenkin tarkkaavaisuus- ja ylivikkaushäiriö. Kuitenkin ohjelma olisi ollut kaikille ihmisille hyödyllinen. Varmasti jokaisen ihmisen elinympäristöön kuuluu joku "meikäläinen". Niin kuin taikuri sanoi, että asiat vaan jää. On se sitten mielenkiintoisempaa tekemistä tai ei. J:kin huomautteli muutamiin kohtiin, että samasta puhutaan. Eli sekin oli viikon huippukohtia, huomata, että minä olen todellakin juuri se mistä puhutaan. Tämä on todellista ja tämä on meidän elämää. Puolisona eläneen vieraan kommentti: Intohimoista...hyvässä ja pahassa.

Vihaan teinejä!!

Tänään toinen päivä teoriatunneilla. Sinne on valikoitunut parhaat yksilöt teineistä. Taidan olla vanha sielu nuoressa kropassa. Yks kaivaa nenää ja tutkii sen jälkeen aivoistansa tippuneet löydökset. Toinen on niin kovaa, että tuulella kaatuu. Yksi ei osaa käyttää sälekaihtimia ja minun pitää äidillisesti opastaa kuinka naruja vetämällä kaikki pelaa. Yksi toinen tyttölapsi katsoo minua ihaillen kuin olisin maailman seitsemäs ihme. Ja loput on vaan niin aivottomia. Olenko ainut ihminen, muut tulleet avaruudesta. En tiedä, koska nuo eivät ole vihreitä. Ehkä niillä on vain valepuvut. Ja se maikka...ärg...saaskutin leso. Mietin tänään, että se taitaa käytöksellään peittää oman tietämättömyytensä.
Ja kaiken huippu!!! Me katottiin tänään jotain 80-luvun videoo dieselistä, voiteluöljystä, imuputkista, akuista ja plaa plaa plaa. Ei jää päähän. Teki mieli sanoo, että mulla on mies noita juttuja varten. Mä vaan ajan. Ja kaiken huippu, maksan lähes kuussataa euroo tosta lystistä. Taidan huomenna vaan mennä ja huutaa ovella, että antakaa se himskatin kortti ja häivyn sitten.

Tack!

Eka päivä ja olen saanut jo kommentteja. Vieläkin mietin, että oliko ihan pöljää antaa osoite teille, koska tämähän on vain minun juttuja. Minun sekalaista häröilyä. Tuntui kuitenkin hyvältä, että olitte käyneet jo tänään sivuilla ja antaneet positiivista palautetta. KIITOS!

Siis olen ärri!

Olen ärri ja ensimmäinen oma tekstini on julkaistu. Uskon sen nyt kun tarkistin. Mietin juuri, että uskallanko antaa osoitetta kellekään. Haluanko kirjoittaa vain itselleni? Pelkäänkö siistiväni tekstiä, jos tiedän, että joku muu niitä lukee. Haluaisin antaa osoitteen eteenpäin...ottaisiko pupu sen vastaan? Sain nimittäin pupulta kimmokkeen tähän. Mutta en halua, että hän tuntee pahaa oloa siitä, että myös minä kirjoitan omaani. En halua, että tämä on kilpailu. Kuka tätä edes haluaisi lukea. Minun paskanjauhantaa! Elämäni ei ole kiinnostava. Olen adhd, naimisissa, yhden lapsen äiti, veljeni on sekaisin, isäni on sekaisin ja minä olen muuten vaan sekaisin. Veljeni on sekakäyttäjä, naisten hakkaaja ja mielenvikainen. Isäni... vihaan kutsua häntä isäksi...sovitaan, että kutsun häntä narsistiksi. Narsistiksi, koska hänellä on narsistinen persoonallisuushäiriö. Hän ei sitä tiedä, mutta minä tiedän. Hän on myös alkoholisti. Olen 25 vuotta ja hän on pilannut siitä ajasta 25, viimeiset seitsemän vuotta vain läsnäolollaan. Silloin pääsin irti hänestä. Hän nauttii ihmisten nöyryyttämisestä ja vallasta. Oksennan kohta kun ajattelenkin mitä kaikkea hän on tehnyt. Hän on paha paha ihminen. Sellainen, jota ei haluaisi ikinä lapsensa lähelle. Kirjoitan ehkä uudestaankin, täytyy miettiä kerronko tästä kellekään.

Tämäkään aamu ei ala hyvin!!

Hengailin tänään tunnin... siis tapanani on liioitella... oikeasti 45 minuuttia päiväkodissa. Lapsi itkee, itkee ja itkee. Ei tahdo jäädä. Rakastaa äitiään. Haluaa vielä yhden suukon. Ja minä kuitenkin jätän hänet sinne. Vain siksi, että äitien mukamas kuuluu tehdä niin. Täytyy jättää lapsi ilman tunnetta hoitoon, vaikka oma ja lapsen sydän repeää. Olen huono äiti vailla johdonmukaista kasvatusta, jos en niin tee. Miksi tottelin tavisten juttuja? Miksi en ottanut lastani ja sanonut niille tädeille, että lapseni tulee huomenna paremmin levättyään ja saatuaan äidistään lisää voimaa? Siksi, että olen surkea äiti. Äiti, joka kuunteli typerien ihmisten juttuja siitä miten vain minun lähteminen siitä tilanteesta on ainut oikea. Olen paha! Taas kerran teen päätöksen, että en kuuntele muita. Pidän pääni seuraavan kerran. Vain lapseni ja minä päätämme kuinka toimitaan. Miksi kuitenkin epäilen, epäilen olenko siihen tarpeeksi vahva. En. Soitin päiväkotiin kuinka lapseni on selvinnyt aamun kauheudesta? Vastaus; Varmaan ihan hyvin kun oven läpi ei kuulu itkua tai huutoa. Ainahan lapsesi on ollut kiltti ja hienosta pärjännyt........................................................
No enhän minä nyt sitä helvetti tarkoittanutkaan, että lapseni on paha paholainen. Olisin halunnut vain kuulla miten hän jaksaa. Miksi se on niin vaikeaa. Vihaan niitä tätejä. Mietin jo hoitopaikan vaihtoa!!! Haluan vastauksia. Olen kärsimätön.